Aihe: Onko musiikkimiehiä?

[Uula Kuvaja]

Sama enklanniksi neljällä soinnulla.
http://youtu.be/5pidokakU4I

Ja vielä uudempana.
http://youtu.be/oOlDewpCfZQ

[Martti Korhonen]

Nostetaas nyt vanhaa, niin saadaan palstalle lukemista. Jos täällä joku niitä vielä lukemassa olisi.

Toisessa keskustelussa mainihtin, että muutaman vuoden ollut Issikka-puuhat vähissä. Syynä tähän on muut harrasteet, joista kitaransoitto tärkeimpänä. Ketjun ensimmäisellä sivulla harmittelin kaksitoista vuotta sitten, että on soitot olleet vähissä. Ja vähiin ne jäikin. Kymmenkunta vuotta siinä oli taukoa, mutta nyt kolmisen kesää sitten juolahti jostain mieleen, että soittohommahan se on parasta hommaa ja mikähän se siinä on kun ei ole tullut soiteltua. Hain kitaran laukusta ja siitä saakka varmaan yhdeksässä päivässä kymmenestä on kitara soinut.

Ja jos kerran soitetaan, niin soitetaan sitten kunnon kaluilla. Puolitoista vuotta sitten hankin saksalaisen Gutklangin 1800-1900-lukujen taitteesta. Hienosti soi, kovin on erilianen sointi kuin nykyaikaisessa nailonkielisessä.

[velipuukka]

 No jösses! jos kerran harrastetaan, niin sitten kunnolla!

[Teemu S. Lindfors]

Sangen hieno tuo Martin luuttu. Mitäs musaa sää sillä soittelet?

[Martti Korhonen]

Sangen hieno tuo Martin luuttu. Mitäs musaa sää sillä soittelet?

Klassista.

Aloitin 13-vuotiaana sähkökitaralla, rockia ja heviä tuli kymmenkunta vuotta siinä räpellettyä sillä ja bassolla, mutta kun bändihommia ei oikein löytynyt, niin piti keksiä jotain kivaa yksin soitettavaa. Klassiselta puolelta sitä löytyi ja rock-osastolla olen jäänyt lähinnä kuunteluoppilaaksi.

[Teemu S. Lindfors]

No niin osasin arvellakin, että klassista.

Minä puolestani aloitin klassisella ja sen rinnalle tuli myöhemmin blues- ja rockkitara. Olin klassisessa peräti aika hyvä parikymppisenä, mutta sittemmin muut asiat ajoivat harjoittelun vähiin, pitkään aikaan ei ole tullut koskettuakaan koko kapistukseen.

Parhaina vuosinani tykkäsin eniten Barriosin sävellyksistä ja osasin niitä aika monia soittaakin. Mistäs säveltäjistä Martti tykkää?

[Martti Korhonen]

No niin osasin arvellakin, että klassista.

Minä puolestani aloitin klassisella ja sen rinnalle tuli myöhemmin blues- ja rockkitara. Olin klassisessa peräti aika hyvä parikymppisenä, mutta sittemmin muut asiat ajoivat harjoittelun vähiin, pitkään aikaan ei ole tullut koskettuakaan koko kapistukseen.

Parhaina vuosinani tykkäsin eniten Barriosin sävellyksistä ja osasin niitä aika monia soittaakin. Mistäs säveltäjistä Martti tykkää?

Barrios on kyllä tehnyt hienoa musaa.

Aika monenlaista tykkään soitella. Nyt on työt tauolla, mutta äsken olin vielä eräässä museossa duunissa, jossa esiinnyin keskiviikkoisin taustamusakonserttityyppisesti. Ohjelmisto on aika sekalainen, ja siinä on kappaleita renessanssimusasta (mm. John Dowland - Flow my teares) moderniin (mm. William Walton - Bagatelle 2). Tuo Waltonin bagatelle on yksi lemppareista.

Nyt on ollut aika pitkään työn alla Mauro Giulianin Six Variations on Folies d’Espagne. Hankalaa on, mutta tykkään ottaa vähän liian vataivia kappaleita työstöön ja kärsivällisesti sitten treenata ne kuntoon.

Laittaisin linkkejäkin, ehkä jopa omaan soittoon, mutta sehän ei tainnut enää olla ok.

[Mika Malinen]

Klassinen antaa hyvän pohjan vaikka heavy tilutukselle. Akustinen muutenkin vissiin vaikea soittaa kun jotain pitäs ääntä tuottaa koko ajan. Sähköinen kitara antaa enemmän anteeksi, ymmärtäisin. Epsanjalainen flamenco kitara on kans hieno. Sitäkään ei ihan kaikki taija osata hyvin. Blues taas asia erikseen. Hieno blues kitarasoolo nostaa karvat pystyyn käsissä. Kuten myös bluesharppu. Sitä olen kotona tapaillut vähän. Välillä on käyny ku Albert Järvinen vainaalle että meinaa liikuttua omasta erinomaisuudestaan. Siinä lähinnä improvisaation kautta soitantoa lähestyn. Improvisaatio on minusta kuningaslaji, niin bluesissa, jazzissa tai ihan missä vaan.

[Martti Korhonen]

Klassinen antaa hyvän pohjan vaikka heavy tilutukselle. Akustinen muutenkin vissiin vaikea soittaa kun jotain pitäs ääntä tuottaa koko ajan. Sähköinen kitara antaa enemmän anteeksi, ymmärtäisin. Epsanjalainen flamenco kitara on kans hieno. Sitäkään ei ihan kaikki taija osata hyvin. Blues taas asia erikseen. Hieno blues kitarasoolo nostaa karvat pystyyn käsissä. Kuten myös bluesharppu. Sitä olen kotona tapaillut vähän. Välillä on käyny ku Albert Järvinen vainaalle että meinaa liikuttua omasta erinomaisuudestaan. Siinä lähinnä improvisaation kautta soitantoa lähestyn. Improvisaatio on minusta kuningaslaji, niin bluesissa, jazzissa tai ihan missä vaan.

Jotain aika sutjakasti eteneviä juttuja on parhaillaan treenissä. Sormin soittaminen mahdollistaa tiettyjä asioita, jotka eivät plektralla luonnistuisi, mutta kyllä metalliosastolla ollaan keskimäärin nopeuden kanssa enemmän tekemisissä kuin klassisen puolella.

Joskus tuli improvisaatiota harrasteltua enemmälti, mutta nykyään vain vähän. Se ei istu oikein siihen, mikä klassisen puolella kiinnostaa, enkä rupeaisi niitä laittamaan arvojärjestykseen. Kyse on erilaisista itseilmaisun lajeista ja eri ihmisten luonteet, tunne, järki tai mikä lie saavta eri asioista otteen. Itse olen kovin tykästynyt siihen pikkutarkkaan hinkkaukseen, joka asettuu luontevasti klassisen puolelle. Parikin kappaletta ollut nyt jo toista vuotta työn alla ja edelleen vaan jatkan kiillottamista. Tykkään kokeilla ja miettiä nyansseja, rytmityksiä, eri tempoja, dynamiikkaa jne. Minulle se musiikkiin uppoutuminen löytyy sitä kautta, eikä se minusta ole sen vähempiarvoista kuin innokkaan improvisoijan tapa elää musaa.

Silleen jänskä, että valokuvauksen ja musan puolella se tarkka lopputuloksen hionta ja kontrollointi kiinnostaa. IC:ssä taas päin vastoin. Mahdollisimman "historiallinen" ulkoasu, sitten vaan tekniikka pelaamaan ja viimeiset korjaukset pellon reunassa matkan varrella.

[Mika Malinen]

Klassinen pitää soittaa kuten se on sävelletty ja täydellisesti. Vai pitääkö? Eno kyllä koskaan kuullu että joku improvisois klassisessa konsertissa. Ellei lasketa huonoja soittajia jotka vähän sinne päin soittaa. Aikoinaan yks maailmalla tunnetun suomalaisen ison bändin ainakin silloinen kitarateknikko kertoi että kun se antoi tunteja kitaristeille Suomessa ollessaan ni nuori äijä soitti nuoteista mitä vaan. Halusi soittaa bluesia jota pyysi tätä opettajaa sitte opettamaan. Siitä ei tullu mitään. Vaikka kuinka neuvottiin että silmät kiinni, takakeno ja vedä sielusi kyllyydestä ni ei vaan lähteny. Vissiin kaikkia skaaloja yritti opettaa. Kaikilta ei sitten vissiin onnistu. Se on minua aina kiinnostanu. Akustinen blueskitara. Pitäsköhän vielä se opetella. Edes huonosti. Ammattimuusikko minua harpullakin yritti opettaa. Sanoi vaan että opettele pyöreä ääni ni sitte se on siinä. Pitkään meni ennen kuin ymmärsin edes. Oikeestaan ite sitte opettelin levyjä kuuntelemalla.

[Martti Korhonen]

Klassinen pitää soittaa kuten se on sävelletty ja täydellisesti. Vai pitääkö? Eno kyllä koskaan kuullu että joku improvisois klassisessa konsertissa.

Sama se on klassisen kitaran puolella kuin muuallakin, että saa soittaa ihan miten haluaa. Jossain sinfoniaorkesterissa meininki on kurinalaisempi, mutta soolona kun vetää, niin mitäpä tuota liiaksi omaa tuntumaa rajoittamaan. Eri kitaristit soittavat välillä hyvinkin erilaisia tulkintoja samoista kappaleista.

Luulen, että klassiselta puolelta löytyy nykyisellään improvisaatiotakin. Itse asiassa sitä on historiassa kyllä harrasteltu runsaamminkin. Vielä 1700-luvulla nuotit olivat usein aika viitteellisiä ja ammattimuusikon odotettiin osaavan täydentää sitten itse sen mitä tarvitsee. 1700-luvun lopussa alkoi nousta kurinalaisempi asenne säveltäjän ajatusten toteuttamiseen. Mutta eipähän niitä ole mikään pakko pilkulleen noudattaa nykyäänkään. Soittaa mitä ja miten huvittaa. Jos jotakuta ei kiinnosta kuunnella niin kuunnelkoon jotain muuta. Amatöörillä on vapauksia, joista ammattilainen ei välttämättä saa nauttia ellei ole erittäin korkealla tasolla.

Muok.
Ja kylläpähän siellä bluesin ja jatsin puolellakin on puristinsa, jotka eivät salli väärän merkkisiä kitaroita, minkään muuttamista jne. Kyse lienee enemmän luonteesta kuin genrestä.

[Mika Malinen]

Jos soittaisin kitaraa niin se ainoa ja vähän kalliimpi ainoa vaihtoehto olisi Gibson Firebird. Koska Johnny Winter aika paljon semmoisella soitti. Huuliharppu taas kuulemma pitää olla puinen Hohnerin blues harp. Siinä on oikea soundi. Paskat. Lee Oskar on tehty muovista ja sata kertaa parempi ääni. Että puristi vai ei.

[Martti Korhonen]

Jos soittaisin kitaraa niin se ainoa ja vähän kalliimpi ainoa vaihtoehto olisi Gibson Firebird. Koska Johnny Winter aika paljon semmoisella soitti. Huuliharppu taas kuulemma pitää olla puinen Hohnerin blues harp. Siinä on oikea soundi. Paskat. Lee Oskar on tehty muovista ja sata kertaa parempi ääni. Että puristi vai ei.

Ei siinä mitään vikaa ole jos on perinnetietoinen. Olen itsekin. Se vaan, että ei pidä erehtyä luulemaan omaa makua tai kiinnostuksia ehdottomaksi totuudeksi. On ok tehdä mitä haluaa niin kauan kun toimii eettisesti jne.

[Teemu S. Lindfors]

Joo, improvisaatiota oli vanhan musiikin aikaan paljon. Ja biisit soitettiin niillä soittimilla, mitä talosta sattui löytymään. Olen joskus tullut sanoneeksi, että Bach oli oman aikakautensa Children of Bodomia, aikakautensa mittapuulla tiukkaa settiä. Mä soitin aikanaan yhden Vivaldin konserton barokkiyhtyeen solistina, hauskaa hommaa oli sekin.

Ja Gibson Firebird on mun bucket-listalla. Mulla on Strato, Tele ja Les Paul ja sitten muutama erikoisvehje, mutta ei Firebirdiä. Vielä.

Klassinen mulla on ruotsalaisen Lars Bomanin tekemä. Teki sen käsin mun speksien mukaan ja isän kanssa käytiin hakemassa Södertäljestä. Sangen hyvä vehjes, mutta valitettavasti ollut koskemattomana vuosikausia. Joku päivä vielä kokeilen, osaanko enää mitään.

Ennen osasin. Tää oli mun bravuuri 30 vuotta sitten, tässä ehkä maailman parhaan klasarikitaristin esittämänä:

https://www.youtube.com/watch?v=AA1T2ksKs10

[Martti Korhonen]

Joo, improvisaatiota oli vanhan musiikin aikaan paljon. Ja biisit soitettiin niillä soittimilla, mitä talosta sattui löytymään. Olen joskus tullut sanoneeksi, että Bach oli oman aikakautensa Children of Bodomia, aikakautensa mittapuulla tiukkaa settiä. Mä soitin aikanaan yhden Vivaldin konserton barokkiyhtyeen solistina, hauskaa hommaa oli sekin.

Ja Gibson Firebird on mun bucket-listalla. Mulla on Strato, Tele ja Les Paul ja sitten muutama erikoisvehje, mutta ei Firebirdiä. Vielä.

Klassinen mulla on ruotsalaisen Lars Bomanin tekemä. Teki sen käsin mun speksien mukaan ja isän kanssa käytiin hakemassa Södertäljestä. Sangen hyvä vehjes, mutta valitettavasti ollut koskemattomana vuosikausia. Joku päivä vielä kokeilen, osaanko enää mitään.

Ennen osasin. Tää oli mun bravuuri 30 vuotta sitten, tässä ehkä maailman parhaan klasarikitaristin esittämänä:

https://www.youtube.com/watch?v=AA1T2ksKs10

Ei ole sieltä helpoimmasta päästä tuo.

Minulla on totta puhuen sillä tavalla erikoinen tilanne, että en oikein osaa suhteuttaa taitojani mihinkään. En ole käynyt soittotunneilla paitsi joskus lapsena. En tunne muita klassisia kitaristeja enkä ole soittanut muiden kanssa. Tiedän, etten ole täysin toistaitoinen, mutta opettajan puutteen vuoksi on asioita, joista minulla ei ole hajuakaan. Saan kuitenkin paljon soittohommasta irti, eikä kyse ole vain ulkonaisesta äänien toistamisesta. Ja mitä nyt töissä jonkin verran museovieraille esiintynyt, niin porukka on kyllä tykännyt. Yksi vanhempi rouva ryhtyi tanssahtelemaankin.

Tarttis hankkia joskus oikeasti hyvä kitara, mutta kalliita ovat, pirulaiset. Tuon muinaisen Gut Klangin lisäksi on muutama kitara, joista suosikki on Hopf, jonka ostin viallisena erittäin halvalla. Puolen tunnin työllä sain sen soittokuntoon. Uutena sen hinta on ollut vajaan puolitoista tuhatta ja ihan ok soitin se on, mutta kyllä siinä puuttensa on.

Pidän vähän liikaakin tuosta 1800-lukuisesta. Siinä on kapea kaula, kielet matalalla ja pieni koppa. Se on erittäin miellyttävä ja vaivaton soitettava, mutta häviää dynamiikassa modernille klassiselle. Toisaalta 1700-lukuinen musa on sävelletty tuon tyyppisesti soivalle instrumentille ja se toimii moneen oikein hyvin. Kun sillä soittelee, niin täysikokoinen tuntuu sen jälkeen raskaalta ja tuntuma laajempaan dynamiikkaan häviää sormista. Oikein jos olisi rahoja, niin teettäisin kitaran, jossa olisi hivenen standardia kapemapi kaula.