Vaikeaa on ollut, luonto kiusaa ehtimiseen. Ensin oli se veneily. Rannassa on liejuisa pohja ja lastattu vene oli vaikea saada vesille. Kun sen oli saanut suuren voimainponnistuksen myötä tehtyä, olivat kiusana lumpeenlehdet. Yritin soutaa, mutta ne penteleet kiskoivat tahallaan airoja. Niiden päällä olevat parittelevat hyönteiset aiheuttivat moraalisen närkästyksen. Kun pääsimme saareen, oli nuotiopaikassa neljä munaa. Vastentahtoisesti päätimme antaa tässä kohdin periksi luonnolla, koska pienet linnunpoikaset ovat söpöjä ja sellaisista luontokappaleista pidän. Jouduimme kököttämään sisällä ikkunan ääressä kunnes rantasipiemo suvaitsi saapua paikalle huolehtimaan aarteistaan. Lintuemon leväperäisyys herätti jälleen moraalisen närkästyksen tunteen. Jos me joudumme rajoittamaan liikkumistamme niin vähintä mitä emo voisi tehdä olisi edes kunnioittaa aiheuttamaansa vaivaa ja koettaa saada poikasensa mahdollisimman nopeasti pois munista.
Pääsimme vihdoinkin lämmittämään saunaa, kunhan olimme siivonneet ensin saunan ympäristön. Puut olivat levitelleet roskia joka paikkaan, ja jouduimme käyttämään ainakin 15 minuuttia niiden jälkiä siivotessamme. Kiuasta pimeässä saunassa sytyttäessä savu kirvelsi silmiä. Miksei puupalikka voi olla savuttamaton? Ihminen on taitavampi tuotekehittelijä. Saunan lämpiämistä odotellessa kuunneltiin gramofonia, mutta veden liplatus häiritsi jatkuvasti nautintoa. Kuikan huuto Evert Tauben seilauksesta kertovan kappaleen päällä ei ole minun esteettisen makuni mukainen. Ei lainkaan.
Vihdoin sauna oli lämmin. Aurinko suvaitsi valaista saunan tyydyttävästi vasta tässä vaiheessa! Mutta sitten kun istahdimme löylyjen välillä portaalle se paistoi silmiimme. Olipa järvikin vielä tässä samassa ikävässä mukana. Se kaksinkertaista heijastuksellaan häiriön. Ja ne itikat eivät myöskään ottaneet meidän tahtoamme huomioon, vaan imivät miten lystäsivät.
Lopulta oli aika mennä nukkumaan, koska jälleen aurinko lopetti luonnollisen tehtävänsä aivan liian aikaisin. Pimeässä on huono lukea Aku Ankkaa. Noin viiden aikaan heräsin linnun lauluun. Olin varautunut huonoihin nukkumaolosuhteisiin, mutta tämä oli liikaa. Meille kaupunkilaisille on itsestään selvä asia, että aamuyöllä ei meluta. Sain kuitenkin nukuttua edelleen katkonaisesti. Nyt olen hereillä ja katselen rantasipin pesää päin. Haluaisin nähdä onko se pesässään, mutta en näe koska emo totta kai teki pesän kiven koloon siten, ettei sitä näe suoraan aamukahvipöydän äärestä. Järvi on tyyni. Puolisoni haluaa mennä myöhemmin katsomaan kalasääsken eli sääksen pesintää veneellä. Mitähän vaikeuksia luonto sillä reissulla aiheuttaa? Se on selvä, ettei kalasääski tule kunnioittamaan valokuvaharrastustani minkäänlaisella mukiinmenevällä poseerauksella.
Kyllä on ihmisen olo kurjaa.
