Tälleen valokuvaamista ihan vakavasti harrastavana ja pääosin filmille kuvaavana suhtaudun asiaan kahtalaisesti. Toisaalta filmille saa kyllä mahottoman hyvää jälkeä. Kinokoko ei kuitenkaan ole minun mieleen niin kovasti, vaan keski- ja isoformaatti. Vaan kylläpähän tuo tikikin on aivan pirun kovaa laadultaan. Miettii vaikka jotain kännykkäkameroitakin. Hyvässä valossa aivan käsittämätön laatu vehkeen kokoon nähden. Sitten taas kun katsoo tuota minun ison kameran (18x24cm kokoista) negaa ja sen pinnakkaisvedosta, niin sen äärellä taas saa ihmetellä vähän eri tavalla sitä käsittämätöntä laatua. Kyse on enemmän siitä, että tiki ja filmi tekee erilaista jälkeä. (Käyttötarkoituksesta riippuen) niiden järjestykseen laittaminen on aika epäolennaista. Minun hommiin nuo filmivehkeet istuu paremmin, osin kuvanlaadun, osin muiden seikkojen vuoksi.
Vaan toinen vähintään yhtä olennainen juttu on minusta se kuvaamisen tilanne. Usein sanotaan, että kun filmillä on kuvia rajoitetusti, niin jokaiseen kuvaan laitetaan ajatusta ja hyviä kuvia tulee enemmän. En nyt tiedä pitääkö tuo aivan kaikissa tilanteissa paikkaansa. Kyllä niitä paskoja ruutuja tulee syystä tai toisesta kuvattua kortille ja filmille kummallekin. Mutta on siinä kuitenkin totuutta taustalla. Etenkin ison kameran kanssa homma on sen verta iso rojekti, että tänään eukkokullan kanssa puhuessa mainitsin ottaneeni tänään kuvan. Kun jo parikymmenkiloisen kameran roudaamiseen tuvasta etuovelle menee monta minuuttia ja asetteluun, sommitteluun, tarkentamiseen, valon mittaamiseen, optiikan säätöön, sulkimen asetteluun jne. menee helposti vartti, niin voisi kuvitella että siinä hommassa olisi sen verran ajatusta, että lopputuloskin olisi ihan tolkullinen. Vaan ei se ihan näin tunnu aina menevän. Jos tuo tänään otettu sellainen on, niin laitan tänne tuossa jonain päivänä. Kunhan joutaa ensin kehittämään, sitten vedostamaan pinnakkaisen ja vielä skannaamaan.
Ison kameran kanssa kohteessa puuhasteleminen on vaan pirun hienoa touhua. Ja jos asiaa ajatellaan filosofisemmin, niin kyllä (alkeellisen) filmikameran kanssa suuntaudutaan vähän eri tavalla maailmaan. Valoa arvioidaan eri tavalla ja tekeminen on luonteeltaan rauhallisempaa. Tai sitten käy kuten tänään, eli kun huomaa hyvän valon, niin pitää lähteä juoksujalkaa lataamaan kasettia, kantaa kamera paikalle, hakea valotusmittari kameralaukusta ja niin edespäin. Mutta siinä kuvaamistapahtumassa on vaan jotain erityistä. Digikuvaaminen on jäänyt minulla vähiin, koska siinä en koe samalla tavalla innostusta. Vähän kuin penskana tykkäsin ajella mummolassa mieluummin polkutraktorilla kuin leikkiä ratsastusta puuhevosen selässä. Ihminen tuntuu suuntautuvan siihen suuntaan mikä häntä kiinnostaa. On myös niitä, jotka pyrkivät elämään järkevästi eivätkä silleen, että on kivaa. Niinkin voi elää, mutta en tiedä onko se järkevää. Muut toki löytävät hommasta eri piirteitä kuin minä. Eiköhän monelle ole kyse siitä, että filmikuvauksen ympärillä on kivaa sosiaalista pöhinää.
Valokuvauksesta syntyy lopputuote. Tämän tuotoksen laatua käytetään yleensä kuvaamisen perusteena ja sille arvon antavana. Sillä myös perustellaan usein filmikuvaamista, mutta minusta tuntuu, että se on usein itsensä huijaamista. Oikeasti kyse on vaan siitä, että filmille kuvataan, koska se on kivaa puuhastelua. Ei valokuvausta ole pakko ajatella kuvaan johtavana toimintana, vaan kuvaa voi pitää tavallaan vain sivuseikkana. Vähän kuin kesäisellä prätkäajelulla on oikeastaan aika yhdentekevää, missä se kuppi kahvia käydään juomassa. Kunhan sinne vie kelvot ajoreitit. Maratoonia ei jätetä juoksematta siksi, että päätepisteessä ei satu olemaan joku motonet tai hammaslääkäriaika justiin sinä päivänä. Eikä sinne vuorellekaan kiivetä siksi, että siellä huipulla olisi joku juttu mikä pitää käydä tekemässä. Eikä luontokuvaaja istu tuntitolkulla vesisateessa vain saadakseen kuvan jostain mistä lie hirvestä. Jos vain tarvittaisiin kuva hirvestä, se saataisiin helpoiten Googlen kuvahaulla. Ja luultavasti se olisi parempi kuin se, minkä itse saa aikaiseksi.