Uskokaa tai älkää, ni miekii oon vanha ammattijärjestökonkari ja puoluevänkäri! Kokemusta on sosiaalidemokraattina olemisesta ja ammattiliittoon kuulumisesta. Ei tosin Suomessa.
Teini-ikäsenä olin yhtenä kesänä kuukauven Tukholmassa töissä. Niin oli demokraattisessa valtiossa vappaata ja jokkaisen omassa harkinnassa tuo puoluetoiminta, ettei ollu pakko olla sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen siinä maassa. Tosin töihin ei ois päässy mihinkään, ainakaan isompaan firmaan, jos ei ollu jäsen, mutta ite sen sai valita, menneekö töihin vai ei. Siis LO:hon piti kuulua, jotta töissä sai olla, ja siinä automaattisesti pääs puolueen jäsenekskii. Ai niin, nyt sotkin asioita, sehän onkin kuningaskunta eikä varsinainen demokratia.
Palkkaneuvotteluissakin oon istunu, tosin toisella puolella pöytää. Niistä ei pahhaa sannaa, asioista neuvoteltiin, joskus vähän vängättiin, sopimuksiin päästiin. Ammattiliittoja tarvitaan, ja oikeesti helpompaa on siellä toisella puolellakkii, kun on joku kenen kanssa aletaan asioista keskustella, jos tarvetta ilmenee. Omat palkkaneuvottelut oon enimmäkseen joutunu hoitamaan mano a mano; pomon kanssa kahen. Ei oo niistäkään huonoja muistoja. Oman työmaan ulkopuolisia osallistujia ei oo koskaan ollu niissä neuvotteluissa missä oon ollu mukana, ei kummallakkaa puolella pöytää. Paikallista sopimista oli se. Ja oli mahollista sillon, kun ne palkat mistä neuvoteltiin oli aika reilusti parempia ko liittojen listahinnat.
Neuvottelut ei yleensä oo vaikeita, kun neuvotellaan asioista, vaikka ne asiatkii ois vaikeita. Sitte ko aletaan neuvotella periaatteista, tahtoo mennä asiat ja neuvottelut solmuun. Miun kokemuksien mukkaan, eli muutamien palkkaneuvottelujen ja muutamien muitten työehtoihin liittyvien neuvottelujen sekä yksien elatusmaksuneuvottelujen kokemuksella. Siis oikeesti noita ensimmainittuja vain muutama, ei niistä elinikästä kokemusta ole miulla, ja noita viimeeksmainittuja onneks vaan yhesti.
jaakkovaakko