Minä olenkin Sillanpään sukuasioita vähän tuumaillut, kun nimi ja asuinpaikka on sen verta likellä sitä toista Sillanpäätä.
Monenlaista itsekin luen noiden vanhojen suomalaisten lisäksi. Erilaisia historiakirjoja luen jatkuvalla syötöllä. Nyt on ollut monta vuotta on nyt ollut kiinnostus modernismin tuloon 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Niinpä on tullut aiheesta luettua monenlaista, sekä tutkimuskirjallisuutta sekä aikakauden kirjoittajien teoksia. Arkkitehtuurin funktionalismi, lentokoneet, motskarit, tehdastyö, kulttuurihistoria ja niin edespäin kiinnostaa. Aikakauden matkakertomukset, joihin liittyy jollain tavalla politiikkaa, elämän kuvailua tai tekniikkaa. Muutama viikko sitten luin Charles Lindberghin kirjoittaman kirjan lennostaan. Suosittelen luettavaksi, vaikka ajoittain olikin jokseenkin junnaavaakin luettavaa. 50 sivua lyhempänä olisi edennyt sujuvammin.
Scifin pariin tulee ajoittain palattua. Etupäässä Vonnegutia olen lukenut, ja muita yksittäisiä eri kirjailijoilta. Vonnegut on vähän sellainen, että sitä yhden-kaksi kirjaa lukee, mutta jos liian monta peräkkäin niin jo alkaa tympiä ja kovasti. Miekkosen tyylistä tykkään, mutta liika-annoksena tekkee pahhaa. Fantasiasta olen joskus ollut innostunut, mutta en enää erityisemmin. Parit Tolkienit on kuitenkin tullut luettua viime vuosina luettua, ja ihan kelpo lukemistahan ne oli.
Minulle ei ole ongelma jättää kirjaa kesken jos ei kiinnosta. Mitäpä siihen aikaansa tuhlaamaan, jos siitä ei iloa tai oppia saa irti. Kuitenkin pyrin aina lukemaan vähintään sata sivua, koska olen huomannut monen tympeän oloisen kirjan lähtevän kunnolla käyntiin jossain siinä satasen hujakoilla. Tosin vaikkapa tuo Linnankosken Pakolaiset, jonka vastikään luin, taisi olla 103 sivua tai jotain siihen suuntaan. Ehkäpä tällaisessa tapauksessa säännöstä voi tehdä poikkeuksen. Hyvä kirja se tosin oli.
Monia kirjoja olen lukenut useaan otteeseen, enkä aivan ymmärrä miksi jotkut ovat jopa päättämällä päättäneet, etteivät lue mitään kahteen kertaan. Tällainenkin tapaus on tullut tosiaan vastaan. Eri elämänvaiheissa kirjoista löytyy uusia asioita, ja sama kirja voi oikein hyvin ja vahvasti rikastaa montaa eri elämänvaihetta. Steinbeckeistä olen monta lukenut moneen kertaan, Vihan Hedelmät ainakin kolmesti, kuten myös toivoa täynnä olevan torstain, ja mikäs se sen kaveriteos olikaan. Saatana saapuu Moskovaan on pariin otteeseen tullut luettua, Viisikoita ja Seikkailu-sarjan kirjoja nykyäänkin silloin tällöin. Sadan vuoden yksinäisyys, Tuntematon Sotilas, monet Vonnegutit, Merenmaan Mustan Kukon laulu, Ihmiset Suviyössä jne. Pari erityisempää usealukuista kirjaakin on. Keväisin luen vuosittain jo viimeisen viiden vuoden ajan U.V. Walakorven Huhtikuun Yön. Kyseessä on kevyt hömppä, joka sijoittuu pieneen maalaiskylään. Nuori pappi ja kauppa-apulainen joutuvat vahingossa lukkojen taakse seuraintalolle, joutuvat rikkomaan ikkunan päästäkseen pois ja huhumylly lähtee käyntiin. Ja totta kai rakkautta seuraa, kuinkas muuten.
Toinen erityinen moneen kertaan aloitettu on Leonid Leonovin Metsä. Kyseessä on n. 800 sivuinen järkäle, joka käsittelee Neuvostoliiton syntymistä ja toista maailmansotaa yhden perheen näkökulmasta. Hiukan propagandistinen se on, mutta ei mitenkään erityisen. Olen aloittanut kirjan 3 kertaa. Pari kertaa jäin viidennensadan sivun tuntumaan, mutta kolmannella kerralla, viime talvena, luin sen loppuun. Jostain syystä olen tykästynyt siihen hirmuisesti ja aion aloittaa sen vielä neljänteenkin kertaan joskus. Luin sitä vuosia sitten ensimmäistä kertaa, kun moni juttu sujui pirun hienosti, ja olin ältsin mielissäni hyvin monesta seikasta. Ehkäpä kirjan henkilöt liittyivät päässä siihen aikaan, ja kirja tuntuu nyt hirveän kotoisalta ja sen henkilöt läheisiltä. Hyvä kirja melkein loppuun saakka, mutta lopussa alkaa tulla enemmän sitä propagandistista ihanne-neuvosto-ihmisen ihailua, kun nuori tyttö pistää henkensä likoon saadakseen tiedustelutietoja Suurelle Mahtavalle Neuvostoliiton Armeijalle. Taitava kirjailija, mutta vähän halvalla panee lukijaa kirjan loppunäytöksissä. Ehkäpä se kertoo jo jotain, että se oli 1950-luvun Neuvostoliitossa korkeasti palkittu teos. Kertonee sekä korkeasta laadusta, että poliittisesta oikeaoppisuudesta...
Ja onhan noita kirjoja jokunen kertynyt. Viikonloppuna järjestettiin eukkokullan kanssa kirjat uusiksi kun sain vihdoin hyllyt maalattua. Kotiviiniä, musaa ja kirjakasojen penkomista sekä aakkostamista. Kirjoja on kertynyt runsaasti etenkin Jyväskylän yliopiston kirjaston poistopäiviltä. Niistä on tullut kannettua moneen otteeseen varmaan yhteensä kolmattakymmenettä muovikassillista. Paljon hyvää vanhaa suomalaista, ulkomaista, taidehistoriaa, historiaa jne. Klassikoita ja monia erikoisempia, joita on hankala löytää. Joitain niistä erikoisemmista tosin ei olisi mitään syytä etsiäkään, jos totta puhutaan... Klassikot on klassikoita syystäkin, ja jotkut teokset unohtuvat yhtä kaikki hyvästä syystä. Pari kuvaakin tuosta järjestelyurakasta löytyy. Nyt on vähän huonot kuvat tosin. Kinofilmille kuvasin, ja ihan hyvällä Pentaxin lasitavaralla kuitenkin. Ei vaan tainnut Rodinal olla oikea kehite tälle filmille, ja taitaa tuo lainaskanneri olla kalibrointia vailla, kun pieni filmi näin suttuiselta näyttää.
Niin joo, ja kyllä kirja on paras paperisena. Tietokoneen näytöltäkin tulee luettua tutkimuskirjallisuutta ja jotain hankalasti saatavia tietokirjoja, mutta en tykkää läheskään niin paljon.
[ylläpito on poistanut liitteen]