Lyijyakun levyn rungon muodostaa levyristikko, joka on samalla mekaaninen tukirakenne, että sähkönjohde. Ristikko on se, joka lyijyakussa on eniten muuttunut vuosikymmenien saatossa.
Alunperin se oli "kirjasinmetallia", eli seostettu n 9-10% antimonilla. Nimittäin tämä eutektinen seos on helppo valaa, puhdas lyijy alkaa sulamaan jossain 250C paikeilla ja on juoksevaa vasta jotain sata astetta korkeammalla. Tarkat arvot löytyvät varmasti netistä.
Sittemmin WW II:n jälkeen huomattiin, että antimonilla on erinäisiä haittavaikutuksia akussa, joten lähdettin alentamaan sen määrää ja lopulta löydettiin antimonivapaa seos, joka oli valettavissa. Tai useitakin, joista on valmistajakohtaisia patentteja.
Näin syntyi "huolltovapa" lyijyakku, jolla on useita eri nimityksiä, riipuen erottimen ja hapon olomuodosta.
No jokatapauksessa tuon ristikon paksuus on 1,5- 3mm (negatiivenen on ohuempi) ja kehys on vahvempi (leveämpi ja paksumpi) kuin itse ristikko.
Jos siis aiot leikata ristikkoa, kehyksen alaosaa voit leikata ilman merkittävää vahinkoa, mutta reunat ovat kriiittsempi.
Nykyajan puhdas tina on täysin pannassa, tina ei kestä rikihappoa
Vanhanajan tinaakaan ei kannata käyttää (63/37%).
Kai lyijyä vielä jostain akkuliikeestä saa? Luulen, että vielä on käytössä vanhanmallisia trukkiakkuja, joissa on lyijystä napasillat. Uudet rakenteet ovat pultilla kiinnitettäviä.
Noissa Akkuliikkeissä on vielä vanhanajan Huoltomiehiä (A ja H latojan huomautus), jotka ovat vaihtaneet pikikansiakkuihin kennopaketteja: sieltä saa hvyiä neuvoja. Itse en ole koskaan valanut lyijyä.
Akkuteolisuudellakin oli 7-8 kiertävää hultomiestä, yksi Turussa, yksi Jyväskylässä, yksi Oulussa ja loput Espoon Kilossa, jotka kävivät teollisuusasiakkaiden luona vaihtamassa trukkiakkujen kennoja.
Muistettava, että lyijykaasut ovat myrkyllisiä, joten pitäsi olla hengityssojain (naamari, joka ottaa ilman letkulla selän takaa).
Jos ristikko on tuota "antimonivapaata" lejeerinikiä, ei akku itsepurkauksen takia vaadi varausta, kuin kerran vuodessa.
