Minun tausta on vähän samantyylinen kuin Eeronkin, tai itse asiassa reilusti matalampi. Alle kakskymppisenä rossia ja jäärataa kisoissa, sitten rossia kuntoiluna 35 ikäiseksi vaihtelevalla intensiteetillä. Välillä 10 vuotta kokonaan irti moottoripyöristä, sitten museopyörän rakentamisen kautta takaisin. Moottoroidulla kakspyöräisellä tosin opettelin ajamaan jo seitsemän vanhana. Siis paljon erilaista ajelua erilaisissa maastoissa takana, ja muutamina vuosina muiden mukana kilpailuissakin. Trialpyörän näin ensimmäistä kertaa läheltä tai ehkä jopa muualla kuin kuvissa viiskymppisenä. Ja sain koittaa. Ja se kolahti kovaa ja kerralla. Toistan vielä, olin vasta viiskymppinen sillon, mutta ainakin yhtä ramussa kunnossa siihen lajiin kuin Eero.
Hommasin pelit, isolla innolla aloin harrastuksen. Ei se pyörä mennyt sinne päinkään pitkään aikaan, sillä oli oma tahto. Itse jauhoin noita perusjuttuja tuolla kertomallani metodilla aika paljon. Ja sitten se vaan alkoi jotenkin toimia. Siis ei niin, että se olisi ulospäin oikeastaan mihinkään muuttunut, tai että olisin yhtäkkiä päässyt huimille kiville, ei sinne päinkään. Mutta se tunne, olotila siinä pyörän jalkatapeilla muuttui toiseksi; tasapaino säilyi, kiire hävisi. Se oli lähes jumalainen tunne, ja vielä toistan, se ei liittynyt mitenkään tuloksiin, se liittyi siihen olotilaan. Harrastus muuttui vielä paljon antoisammaksi. Siksi siitä jaksan jauhaa.
Toki jokainen uusi kynnys tai mäki tai kivi, minkä päälle pääsi, oli aina hieno elämys, mutta hienointa oli minulle se tunne siitä, että ajopeli tottelee minua, minulla ei ole kiire mihinkään.
Kisoissa en jokamies-yleistä, eli toiseksi alinta tasoa korkeammalle koskaan yltänyt enkä halunnut, reeneissä tutuilla paikoilla saattoi joskus huimaillessa mennä vähän isommillekin kiville. Eli tavoitteet ajamisessa eivät poikenneet yhtään Eeron ajatuksista. Tänä vuonna pääsen vielä koronakaranteeni-ikään, viitisen vuotta sitten myin viimeisen trialpyörän pois. Ilolla muistelen antoisaa harrastusta, ja samoja tuntemuksia toivon kaikille trialin harrastajille, iästä ja tasosta riippumatta. Perusasioiden jauhaminen vain antoi itselleni sellaisen ahaa-elämyksen lajin parissa, että sitä toivon muillekin.
Trial on minun kokemukseni mukaan harrastuksena halvempaa, vie vähemmän aikaa pyörien ropaamisessa, ajopaikkoja on yleensä paremmin tarjolla, ja aika sosiaalinen laji - suurin osa metsä-ajasta menee ihan tarinoidessa... huonona puolena on se, että laji nöyryyttää harrastajaansa aika usein. Sillä nöyryytykselläkään ei ole mitään tekemistä oman osaamistason kanssa, se johtuu vain liian suurista luuloista, ja niitä on niin aloittelijoilla kuin mestareillakin. Sekä sopivan kokoisia että niitä liian isoja kiviä myös löytyy suomalaisesta metsästä kaiken tasoisille kuskeille.
Jaakko
