Tuli tässä vapun ympärillä elvytettyä jämähtänyt pappatuntsa eläväksi nuorelle miehenalulle, voi tulla vielä vaikka harrastaja.
jussi
Hattua nostan, sekä Jussille että nuorelle miehelle! Hienoa toimintaa on se.
Mutta omista tään päivän tohotuksista:
Miun vanhemmat hommasivat 60-luvun alussa kesäpaikan, ensin vuokralle ja sitten oikein tontti ostain. Imatran pohjospuolelta, pienen järven rannalta. Isä siihen kovalevystä saunamökin päkersi. Laatu oli oikein mitoitettu; kesti hänen elinikänsä sekä vielä äidinkin jäljellä olleet vuodet. 11 taisin olla, kun siellä ensimmäiset kerrat käytiin, ja läpi lapsuuden ja nuoruuden, milloin pakon eessä ja milloin ihan vapaaehtoisesti. Kun vanhemmista aika jätti, tontti ja tönöt jäi perikunnalle. No jossain vaiheessa sitten siskot (kaikki kulkeutuneet kauas tai tosi kauas) tykkäs, että myydään. Ja minä, että tiedän ostajan. Työt olivat 300 km päässä, ensin pääkaupunkiseudulla ja sitten Keski-Suomessa. Aina siellä käydessä - asuntovaunupelillä kun lapset olivat pieniä - mielessäni rakensin mökkiä, ja aina kotona ajattelin, että ei pentele, 300 km... työkin juoksutti oman määränsä. No lopulta tulin sitten siihen tulokseen, että myin pois. Kun ensimmäisiä kesiä silloin lapsuuteni aikoina siellä vietimme (1962?), koko järvellä - pari kilometriä mittaa - ei ollut ketään muita. Kun myin vuosituhannen vaihteen tienoilla, tais olla 33 mökkiä, ei just vapaata rantaa. Onkohan vielä senkin jälkeen tullut muutama lisää.
Yks poikavuosien vakituinen seikkailupaikka ja myöhemminkin vierailukohde useamman kerran kesässä oli Tupavuoreksi nimetty kallio, jossa oli pari luolaksi muodostunutta halkeamaa, yhdestä pääsi ohutrakenteinen poikanen pujahtamaan kiipeämällä kallion laellekin. Ja nyt varsinaiseen otsikon asiaan: Ajeltiin tänään vaimon kanssa niihin maisemiin. Mökkivuosina soudettiin järven toiseen päähän se vähän reilu kaksi kilometriä, ja siitä talsien polkua pitkin reilu kilometri. Nyt sinne toiseen päähän järveä menee autolla ajettava tie.
Mutta sitä polkua ei ollut entisellä paikalla, eikä missään muuallakaan. Tai ei ainakaan löydetty. Mutta kun toista sataa kilometriä oltiin varta vasten autolla ajettu sinne, en periksi antanut, eikä vaimokaan kovasti valittanut. Raivattiin reitti läpi ryteikköjen. Puhelimessa nyt mapitare ja GPS, oli kovasti tarpeeseen. Sellaisessa ryteikössä joutuu aika lailla hakemaan eteenpäinmenoreittiä, on aika helppo hukata suunnat. Niin ne vain luolat löytyi, mutta kiipeäminen siitä onkalosta ylös jäi alkuvaiheeseen. Enkä olis tainnu mahtua siitä lopputaitoksestakaan enää läpi... Tuo itse kallio on merkitty luonnonsuojelualueeksi, ja aika erikoista maisemaa on matkallakin. Majavien aikanaan patoama pystyyn kuollut metsikkö on jäänyt aika erikoiseksi kosteikoksi, mahtaa olla kahlaajien pesimispaikka. Nyt oli vielä aika lailla jäässä. Ihmettelen sitä, että nykymökkiläisiä tai heidän lapsiaan eivät nuo maisemat kiinnosta, vai onko tieto jäänyt periytymättä? On se kyllä joihinkin karttoihin merkitty paikka.
Mapitareen tuli jalkapatikkapätkältä viitisen kilometriä kaikkine koukkauksineen. Ja lopuksi ukko aika puhki siitä resuamisesta. Kotimatkan alkupäässä poikettiin Lohelassa kahvella ja lohileivillä.
Vaimo nimes koko reissun miun Sangri Laksi... tuli kuitenkin nurkumatta perästä. Kuvia tuli runsaasti, mutta vaativat vähän käpistelyä vielä...
Mies kun tulee tiettyyn ikään, nautinnot tulevat nuoruuden muistelemisesta.
jv