60-luvun alussa John Fitzgerald Kennedy piti kuulusan kuu-puhheen: We go to Moon! Not because it's easy, but because it's hard!
Jokkainen täyspäinen insinööri ties, ettei se oo mahollista, ainakaan annetun aikataulun (samalla vuoskymmenellä) puitteissa.
Projekti pilkottiin ossiin: tee sie tuo osa, ratkaskaa työ tuo ongelma, ja työ teette tuon. Mukana tais olla kaikki isot teknologiafirmat, IBM:t, Lockheedit jne. Ja jokkaisen firman jokkainen inssi ties, ettei se oo mahollista, mennä kuuhun. Mutta kun kerta Kennedy sai poliitikot järjestämmään rahotuksen, niin pietään huolta, ettei se jää kiinni tästä meijän paketista, tehhään myö se. Kaikki teki oman pakettinsa, ja sinne ne meni! Toine asia on kokonaan, oliko siinä mittään järkeä...
Ei myö tiijetä sitäkää, oliko Penan sukulaismiehellä Mikolla mittään tähellistä tekemistä siellä Punnonmäellä. Mutta tehtävät kuitenkin delegoi huolella. Ja kun entisajan naiset ottivat annetut tehtävät vastaan, ja hoitivat hommansa, niin siellä vain Punnonmäellä Austin A40:llä kävivät, ja vissiin terveinä takasinkin, kun ei siitä Pena erikseen maininnu.
Jos ois Mimmi koko matkan vaan kyselly, että tuliko Mikolla nyt nenäliina mukkaan, onkohan sillä ees sepalus kiinni, ja Jenny säestäny Mimmiä takapenkiltä koko ajan, ni ois jääny ojan reuna ja takanatulevat tyystin vahtimatta, ja miten ois reissun käyny?
Niiko nyttenkii, se riittäs kun kaikki tekis oman osansa. Mutta ko se on niin paljon mukavampaa vaan puuttua toisien tekemissiin...
jv
