Vähän on pitkä filmi tuo Aapelin "Siunattu Hulluus" laitettavaksi tänne, mutta kun tuli pitkästä aikaa katsotuksi, niin muistellanpa vähän........ niitä viisaita miehiä. Jos nyt joku jaksaa lukea.
Ana ja Vilippus Rummukainen istuvat baarissa juomassa pilsneriä.
Ana Rummukainen: Luuletkos sinä ehkä, että minä sitten olisin nähnyt oikein viisaan miehen, …. kuulitko sinä, …. luuletko minun nähneen?
Vilippus Rummukainen: Mitäpä minä luulen. Lienet kai nähnyt.
Ana: Sinä arvasit aivan oikein. Minä olen nähnyt sellaisen miehen, jota piti sanoa viisaaksi! Se oli oikein sellainen varsinaisen viisas mies.
Isä oli lähettänyt minut markkinoille Juuson kanssa. Sen ruunan, muistatko?
Vilippus: Niinhän se lähetti.
- Niin, minä seisoin siellä kaupungin hevostorilla ja pitelin Juusoa suitsista. Silloin siihen tuli mies, jolla oli kirjava villapaita ja takki auki edestä. Sellainen humu! Se kierteli ja kierteli, eikä puhunu mitään, ja sitten se sanoi, -onpa pulska poika, mutta ruma kopukka.
- Jopa sanoi kummasti.
- Kummasti sanoi. Minun pisti vihakseni, enkä sanonut yhtään mitään.
- Vai pisti vihaksesi.
- Pisti. Ellei olisi ollut Juusoa pideltävänä olisin mennyt ja rutistanut sitä ja painanut pään hankeen kaiken lisäksi.
- Mutta et mennyt.
- En mennyt, Juuso olisi karannut. Sitten se kysyi, että myykö poika hevosensa?
- No sitähän sinä olit myymässä.
- Niin olin myymässä, Juusoa. Isä oli sanonut, että kyllä se häneltä jo tuollaisena kymmenkesäisenä joutaa. Taisi olla isällä vähän rahan tarve.
- Milloinpa ei sitä tarvetta olisi ollut.
- Mutta minä en sanonut sille miehelle yhtään mitään. Käänsin vain selustani.
- Taisit olla ollaksesi?
- No kun saattoi sanoa tuntematon mies, että pulska poika, mutta ruma kopukka.
- Niin.
- Mutta ei se mies ollut millänsäkään. Kiersi vaan ja höpötti itsekseen ja jahkaili, että on saattanut kopukka jo täyttää ensimmäisen kymmenensä.
- Niinkö paikalleen arvasi?
- Niin se sanoi heti suoralta kädeltä, että ensimmäisen kymmenensä. Mutta silloin pisti uudemman kerran vihakseni ja minä sanoin, että sinä äijä et ymmärrä yhtään mitään hevosista ja saat painua jorpakkoon, sillä Juuso on jo kuudennellatoista vuodella.
- Kuudennellatoistako sanoit?
- Niin sanoin!
- Vaikka oli vasta kymmenkesäinen!
- Niin, mutta minua pisteli niin vakavasti, että sellainen tyhjänpäiväinen leuhake tulee noin vain ja sanoo, että on tainnut kopukka täyttää ensimmäisen kymmenensä.
Ja tottahan minä nyt sain omasta hevosestani vaikka valehdella jos halutti.
- Saitpa hyvinkin. Kehnoako se siihen mieheen kuului. Ja mitä se vastasi?
- Ei se osannut sanoa muuta kuin -oho!
- Sai jauhot suuhunsa!
- Jauhot sai suuhunsa. Oho sanoi! Sitten se aukaisi Juuson pään sisään katsoakseen.
- Mitä sinä siihen?
- Minä. En mitään. Ajattelin vain, että katsele nyt senkin kekkale vaikka joka reijästä. Mutta tämä on minun hevoseni ja minä saan sanoa siitä mitä lystään. Ja kun minä kerran olen sanonut, että se on kuudennellatoista niin se ei siitä muutu vaikka olisi tuhat kirjavapaitaista ohottelemaan!
-Se katsoi Juuson hampaat.
-Niinhän se katseli. Ja aikansa katseltuaan sanoi, että olkoon kuudennellatoista hänen puolestaan, mutta hän on semmoinen mies, ettei hän viisitoistavuotiaasta maksa kuutta tuhatta enempää.
-Mitä sinä?
-Mitäpä minä. Minä sanoin, että ole maksamatta! Kyllä minä ymmärsin, että se oli oikea markkinamies. Sellainen suuri, kelju ja ovela. Odotti, että minä olisin tahtonut Juusosta kymmenen tuhatta, että olisi päässyt ähähtelemään, että poika tahtoo Juusosta kymmentä tuhatta. Hetihän se olisi arvannut, että mistä oli kysymys.
-Tietysti olisi arvannut.
-Minä sanoin, että ole maksamatta kuutta tuhatta enempää, ei tässä ole enempää pyydettykään. Ja siihen se ei taaskaan osannut sanoa muuta kuin -oho! Ja kaivoi rahat kukkarostaan.
-Ja sinä möit Juuson kuudella tuhannella?
- Myinhän minä. Oli pakko! Jälkeenpäin tuli vain mieleeni, että siinä taisi olla sittenkin oikein viisas mies. Petti minua. Antoi vain kuusi tuhatta markkaa kymmenen tuhannen hevosesta.
-Se oli sellainen tekijä.
-Jo oli. Oikein sellainen varsinainen viisas mies.
