Aikuisen oikeesti kyllä sanosin, että trial - muukin kuin classic - on hieno harrastus, vaikeeks sen voip tehä ite itellee jos haluaa. Niissä entisissä jokamies-luokissa, siis nykysin TR4 - TR6, eli helpomman pään luokat, saap ite valita mitä luokkaa menee ajamaan, ja ei se niillä kaikkein helpoimmilla jaksoilla kyllä eloonjäämistaistelua ole. Ja jos joku yksittäinen jakso on omille kyvyille vaarallisen näköinen, voi sen leimata ja mennä seuraavalle. Henkisesti laji muuttuu vaikeeks vasta, jos ensin mennee tyhmyyttään itelleen liian vaikeeseen luokkaan, ja toiseks vielä ottaa pulttia jokaisesta potkitusta virhepisteestä. Oikeella asenteella homma on pelkästään hauskaa.
Ettette ymmärrä väärin, ni ei miulla koskaan ollut tuota oikeeta asennetta, ainakaan koko aikaa, mutta siitä ei voi syyttää lajia, ratamestaria, keliä, kanssakilpailijoita eikä pyörää, ainoo syyllinen löytyy omien korvien välistä...
Jaakko
PS. Luulisin kokkeilematta, että tässä kohtaa snooker on aika samanlaista. Voip ottaa paineita, voip noitua jokaista epäonnistumista, voip jättää jokaisen epäonnistuneen lyönnin omaan nuppiinsa päällimmäiseks asiaks seuraavan kahen viikon ajaks. Tai sitte ei, nauraa vaa kömmähyksillee, ja pittää hauskaa. On siinä tietysti pieni ero, pelataanko puolen miljoonan punnan pääpalkinnosta, vai seuraavan kaljan tarjoojasta, mutta silti sanosin, että kummassakkii tapauksessa pahin vastustaja on aina omien korvien välissä.
Kaikki sellanen urheilu, missä keskitytään yhteen yksittäiseen suoritukseen kerrallaan, on luonnetta kasvattavia, siinä mielessä hyviä harrastuksia nuoremmille ihmisille. Opettavat nöyrtymään, ja kestämään epäonnistumisia, ja käsittelemään veetutusta. Esimerkiks motocrossin ajaminen on kokonaan eri maailma; siinä jännittää vaan ennen starttia, sen jälkeen kuljetaan aika vaistomaisten toimintojen alueella, enimmäkseen. Siis miun kokemuksien ja ymmärryksen mukaan, kenenkään toisen kokemuksista ja kokemisesta en mitään tiedä.
