Topeliuksen runo 1850 luvulta kertoo hienosti Sylvian joululaulun. Hieno kipale ja hienoin joululaulu ikinä.
Katellaas pikkasen.
Topelius oli luonnonsuojelija, perusti suomeen ekan luonnonsuojeluyhdistyksen jossa nuorille opetettiin pikkulintujen suojelua. Topeliukselle oli tärkeitä pikkulinnut. Vaikka ukko kirjuutteli runonsa ruåttiksi tuolloin, se suomennettiin vasta 1918 ja suosittu joululaulu siitä tuli. Topelius kirjoitti sen, Sylvias hälsning från Sicilien, vvuonna 1853 ja Korpilahti suomensi sen ja siitä tuli hieno joululaulu 1918.
Mikä on Sylvia. No latinaa, mustapääkerttu on linnun nimi. Häkki mi roikkuu... Joo, mustapääkerttuja pyydystettiin, puhkottiin silmät ja laitettiin häkkiin houkuttamaan muuttomatkalla olevia muita mustapääkerttuja verkkoihin. Sokea kerttu lauleli häkissään päivälläkin. Näitä pyydettiin miljoonittain, herrojen herkku, annos mustapääkertun kieliä. Muu osa linnusta oli jätettä.
Toinen Topeliuksen hieno joululaulu on varpunen jouluaamuna. Runossa pieni tyttö ruokkii kiitollista varpusta, jonka todellinen identiteetti paljastuu viimeisessä säkeistössä: lintu onkin tytön varhain menehtynyt, nyt enkeliksi muuttunut veli. Yksivuotiaana menehtyneen Rafaelin lyhyestä elämästä kertoo vuonna 1867 julkaistu satu Om den sommar, som aldrig kom (Kesästä, joka ei koskaan tullut). Siinä tämän haudalle ilmestyy hemppo laulamaan lohduttavaa sanomaansa kuolemanjälkeisestä paratiisista. Sisko katsoi varpusta ja sanoi sen olevan tuo veli. Siitä runo.
Hienoja joululauluja, jollei kattele historiaa. Lapsikuolleisuus oli Topeliuksen aikaan korkea. Kirjailija menetti kaksi omaa poikaansa näiden ollessa vasta vauvaiässä. Lisäksi yksi tytöistä syntyi kuolleena, ja myöhemmin vielä toinen tytär menehtyi sairauteen alle kolmevuotiaana.
Pyydän anteeksi historiaharrastustani, jos pilasin monenkin kauneimmat joululaulut.