Paikallisaviisin toimittaja kirjoitti aiheesta:
Mikkelin Möyhentäjä: Näin ja koin kun Matti Nykänen hyppäsi pitemmälle kuin kukaan muu ja voitti — mutta sen jälkeiset tapahtumat olisin mieluummin jättänyt näkemättä ja kokematta
Mikkelin Möyhentäjällekin Matti Nykänen oli sukupolvikokemus — mutta ei ysärijulkkiksena vaan edellisen vuosikymmenen maailman parhaana mäkihyppääjänä.
1980-luku oli muutakin kuin hirveitä vaatteita ja muovista musiikkia.
1980-luku oli myös sitä, että Matti Nykänen hyppäsi ja useimmiten voitti.
Se alkoi vuonna 1981 ja päättyi vuonna 1989.
Sillä välillä hän saavutti jonkin värisen mitalin joka vuosi. Vain kahtena vuonna se oli vähäisempi kuin kultainen.
Neljä olympiakultaa, kuusi maailmanmestaruutta, yksi lentomäen maailmanmestaruus, neljä maailmancupin ykkössijaa ja kaksi mäkiviikon voittoa.
Ja 13 Suomen mestaruutta. Tässä vain ykkössijat. Katsokaa muut tilastoista.
Matti Nykänen oli sukupolvelleni syy kokoontua television ääreen. Parhaina aikoina ei tarvinnut kauheasti edes jännittää.
Ennen V-tyylin läpimurtoa Nykänen oli vuositolkulla maailman paras mäkihyppääjä. Hänen hyppäämistään oli ilo katsoa.
Se oli paitsi teknistä ylivoimaa, myös intohimoa. Valmentaja Matti Pulli näki, ettei nuorukaista kiinnostanut mikään muu kuin mäkihyppy.
Mutta se kiinnosti niin paljon, että sillä päästäisiin pitkälle. Tuon potentiaalin kärsivällinen valmentaja hioi näkyviin.
Matti Nykänen oli huipulla silloin, kun hän ei tiennyt mistään muusta kuin hyppäämisestä. Hänen valtavasta lahjakkuudestaan kertoo se, että hän onnistui pysymään huipulla myös silloin, kun muutkin asiat alkoivat kiinnostaa.
Huippuvuosina Nykäseltä siedettiin enemmän kuin keneltäkään muulta, koska hän oli niin hyvä. Se on ihan tavallista, oli kyseessä urheilu, musiikki tai muu taide. Lahjakkaimmat ovat usein poikkeusyksilöitä.
Paraskin joutuu lopettamaan joskus. 1990-luvun alussa Nykäsen kroppa ei enää kestänyt harjoittelusta ja hyppäämisestä aiheutunutta rääkkiä.
Ja olihan hän osansa Suomen mäkihypylle jo tehnyt. Viittaan tuohon alun luetteloon.
1990-luvulla meni aika moni edellisen vuosikymmenen juttu pilalle. Niin meni myös Matti Nykäsen elämä.
Monen muun entisen huippu-urheilijan tapaan hänkin kohtasi todellisuuden, jossa ympärillä ei enää ollut valmentajia, avustajia ja urheilupomoja aikatauluttamassa ja säätelemässä elämää.
Silloin moni alkaa elää niin sanotusti elämätöntä elämää. Nykäsen ympärille alkoi ilmaantua monen sortin siipimiehiä, jotka haistoivat koko kansan suosikissa hyvät tienestimahdollisuudet.
En käynyt koskaan katsomassa Matti Nykäsen esiintymisiä. Olen sen verran kova myötähäpeäjä, etten nähnyt edes huumoria siinä, että entinen mestari laulaa taustanauhojen päälle pikkutuhmia renkutuksia.
Minusta se oli säälittävää.
En pystynyt pitämään viihdemaailman Mattia muuna kuin jonkinasteisen hyväksikäytön uhrina. Traagisena hahmona joka olisi ansainnut parempaa. Mutta josta ei tainnut olla sen paremman ottajaksi. Eikä apujakaan löytynyt.
Eniten minua ärsytti se, että Nykäsen kolossaaliset urheilusaavutukset uhrattiin roskajulkisuuden alttarille. Se ärsyttää minua edelleen.
Nykäsestä tuli esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun ihminen alkaa elää julkisuudessa. Kun jokainen riita, känniuho, etelänloma, rahapula, aviokriisi ja jopa perhetapaamiset myydään juoru- ja sensaatiolehdille.
Silloin ihminen muuttuu karikatyyriksi itsestään. Koko kansan klovniksi, jolle passaa nauraa ja ajatella että jos minulla menee huonosti, niin eipä ole hääppöistä tuon Nykäsenkään elämä.
Vaikka ennen sillä oli kaikkea. Mahtava ura, kaunis vaimo, komea talo ja hieno auto. Katso, nyt se joutui linnaankin!
Olemme lukeneet urheilutähdistä, jotka ovat kipuilleet sen kanssa mitä tehdä kun urheilusta saatavia adrenaliinipiikkejä ei enää tule.
Ainakin Suomen mittakaavassa on aika tuttua, että korviketta haetaan stimulanteista ja viihdemaailman pyörteistä.
Moni pääsee kierteestä eroon. Usein ratkaisevassa osassa on läheisten tuki.
Matti Nykäselle ei löytynyt sellaista elämän kiinnekohtaa, joka hänet olisi lopullisesti saanut irti sensaatioelämän kuvioista.
En ajattele, että hän olisi ollut liian helposti muiden vietävissä. Hän oli omassa elämässään niin syvällä, ettei vaihtoehtoja tainnut paljoa olla.
Tätä kirjoittaessani en tiedä Matti Nykäsen kuolinsyytä. Tiedän vain sen, että kun mies kuolee 55-vuotiaana, se on kohtuuttoman aikaista.
Enkä voi sanoa, Nykäsen elämää lehtijutuista seuranneena, mitenkään edes yllättyneeni hänen poismenostaan.
Hänen urheilu-uransa huipulla kesti reilut kymmenen vuotta. Se aiheutti hänelle elinikäiset rasitusvammat.
Hänen julkkisuransa kesti yli tuplasti pidempään. Taisi käydä niin, että se ura jätti häneen vammat, jotka eivät enää olleet korjattavissa.
Matti Nykäsen muiston kunnioittamiseksi menkää vielä tämän jutun alkuun ja lukekaa nuo urheilusaavutukset. Noin niin kuin aluksi. Ja käykää sitten vaikka katsomassa niitä tilastoja. Ja Youtubesta hänen parhaita hyppyjään.
Myös te, ja ennen kaikkea te, jotka muistatte Nykäsen housuihin tungetuista collegepuseroista, tunkkaisista yökerhokeikoista ja maailman surkeimmasta Moottoritie on kuuma -tulkinnasta.
Ei niissä ole oikea Matti Nykänen. Se oikea Matti Nykänen hyppäsi nuo legendaariset hypyt. Pitemmälle ja paremmin kuin kukaan muu.