Tuo Markun pohdinta viimeisten työvuosien tunnoista on aika tutun kuuloista. Omia kokemiani en enää muista, mutta meillä rouva puskee kohti ensi syksyn vapautumista...
Suurin haaste tuntuu olevan tietokonemaailma. Rouva yrittää paukuttaa lukiolaisten päähän englantia, kaupunki hehkuttaa digi-mikkeliä, koneita sotketaan kaikkiin hommiin, niihinkin missä ihminen taitaisi olla tehokkaampi. Julkisen puolen yleinen ongelma tietokoneissa on kuullun mukaan entinen: rahat käytetään rautaan, ja sitten ylläpitoon ja opetteluun ei enää jää... Ja yhteisössä, missä kouluttaminen ja opettaminen on päätoimiala, tehdään omassa kurssituksessa kaikki mahdolliset hölmöilyt eli kuuden tunnin tiedonkaatokurssi yhtä putkea, että varmasti on kaikilla nuppi sekaisin, ja sen jälkeen kaikki ovat oman onnensa seppiä. Nämä siis kotona kuultuja, eläkeikäisen ja koneita ja matematiikkaa ikänsä vieroksuneen humanistin mielipiteitä. Sen verran olen digikokeiden korjausta sivusta seurannut, että itsekin näen, että työn määrä moninkertaistuu jossain kohtaa verrattuna perinteiseen punakynämalliin. Rouvan mielipiteiden mukaan myös lukiossa opiskelevissa on jonkinlainen muutos tapahtunut viime vuosina. Ennen tulokset olivat Gaussen käyrän mukaisia, pääpaino keskialueella, nyt on kuulemma muuttunut käyrä kaksikyttyräiseksi. Paras aines on sellaista, että opettaja turhautuu siihen, ettei niille enää oikein osaa mitään opettaa... kumma kyllä, ne samat yksilöt loistavat kaikessa, harrastuksissa, opiskeluissa, yhteisvastuussa. Ja se toinen kyttyrä on sitten joukkio, jolle mikä tahansa vaivannäkö tai osallistuminen on vastenmielistä, mukavaa on istua tunnilla pelaamassa kännykällä... sivusta kuunnellen tuntuu siltä, että lukiossa käydään koulussa, ennen siellä käytiin koulua. Vanhan opettajan jorinoita varmaan ne?
Opettajan ammatti ei ole aivan huonoimmin palkattuja, ja lomiakin on edelleen enemmän kuin monessa muussa toimessa. Sukupuolten välinen tasa-arvo on siinä maailmassa aika täydellinen, samat työt ja samat palkat. Sivusta seuraten kuulostaa aika iso työtyytyväisyyden luoja olevan sellainen opiskelija, jonka oppimisen nopeus ei ehkä ole valioluokkaa, ja joka kaipaa kannustusta ja tukea, mutta sitten kovalla työllä pakertaa valkolakin päähänsä, vieläpä kohtuullisella tuloksella!
Paljon puhutaan siitä, miten työelämä on muuttunut vaativaksi. Kuitenkaan työajat eivät pidemmässä valossa ole oikeastaan mitään, koskaan ei ihminen ole oman historiansa aikana elänyt niin vähällä työllä kuin nykyisin. Sen tiedän sekä omasta kokemuksesta, että valkokaulusduunareitten esimiehenä toimineena, että ihminen, jolle maksetaan kuukausipalkkaa ja jonka työajan käyttöä ei paljonkaan valvota, tekee aika monessa tapauksessa enemmän tunteja kuin kellokortin orja, vaikka sitä kellokorttiduunarin on vaikea uskoa.
Vanha totuus kuitenkin on, että tehdyt työt eivät stressaa, vaan tekemättömät, ja niistäkin eniten ne, joihin ei koe omaavansa konstia. Onkohan tässä se työnantajan peiliin katsomisen paikka: johdon tehtävä on huolehtia siitä, että työntekijöillä on mahdollisuus tehdä töitä. Eli on välineet, on osaaminen, ja on tieto siitä, mitä on tarkoitus tehdä ja miksi. Onkohan tämä kaikille esimiestehtävissä oleville selvää?
Mukava näitä on pohdiskella nyt, kun ei itse tarvitse osallistua kuin satunnaisesti kotitöihin, ja varsinkaan ei tarvitse osallistua päätöksentekoon ja vastuunottoon...
jaakkovaakko