Kartiokiinnitys pysyy kiinni sillä, että ne kartiot on tarkasti toisiinsa sopivia, puhtaita ja virheettömiä pinnoiltaan, ja että niitä toisiinsa painava voima on riittävä. Kiilan ainoa tehtävä on toimia ajoitusmerkkinä, että vauhtipyörä tulee oikeaan kohtaan, sillä ei ole mitään tekemistä kiinni pysymisen kanssa. Jos kiila on uraansa liian korkea eli kantaa, kartiot eivät mene vastakkain eikä ole mitään toivetta pysyä kiinni. Jos vauhtipyörä on irronnut, kartiot ovat voineet vaurioitua, eivätkä enää ole tarpeeksi sileitä ja toisiinsa osuvia. Tuollaista voi koettaa korjata hioamalla tahnan kanssa toisiaan vasten? Sen jälkeen on varmistettava, ettei kiinnitys mene liian syvälle ja nojaa johonkin muualle kuin kartioon. Mutterille on usein annettu jokin momentti, jota ei kiristettäessä kannata kovin paljon ylittää. Kiristyksessä ongelma on yleensä vastaanpito vauhtipyörästä, siihen pitäisi olla oikea työkalu, jonka saa nojaamaan johonkin, vaikka jalkatappiin, niin ettei se anna periksi. Pehmeää vastaanpitoa vasten kiristyksen momentti jää helposti huomattavasti löysälle. Minun ymmärrykseni mukaan vastaan ei saa pitää kampiakselin toisesta päästä; silloin viedään niin suuri momentti limppujen ja keskitapin läpi, että on olemassa vaara akselin rihtauksen nyrjähtämiseen.
Käydääs tässä läpi tuollaisen sytkän toimintaperiaate. En nyt näissä sähköasioissakaan oikein expertti ole, oiskaiskaa viisaammat jos menee pieleen!
Jostain - akulta tai magneeton käämiltä - tuleva ensiövirta viedään rautasydämen ympäri käärittyyn johtoon, ja edelleen katkojan kärkien kautta maihin. Kun se virta kiepsuttaa siellä puolan ensiöpiirissä sen rautasydämen ympäri, se synnyttää siihen rautasydämeen magneettisen paineen. Kun tuo ensiövirta katkaistaan äkisti - tapahtuu silloin kun kärjet aukeavat - tuo magneettinen paine synnyttää siihen puolassa saman rautasydämen ympärille käärittyyn, vielä ohuempaan, johtoon hirmuisen jännitteen. Se jännite menee paksua johtoa pitkin tulppaan ja hyppää siellä kipinänä sytyttäen polttoaineen ja ilman seoksen palamaan.
Puolan korkeajännitekäämi on varsin ohutta eristelakalla pinnoitettua kuparijohtoa. Ohutta siksi, että sitä mahtuu tarpeeksi kierroksia siihen, kun se sytytysjännite on suoraan verrannollinen niihin kierroksiin. Puola heikkenee niin, että sen ohuen toisiokäämin eriste alkaa pettää, kierroksia jää väliin virran oikaistessa ja jännite alenee. Usein enemmän lämmetessään, koska silloin syntyy kuparin laajetessa niitä oikaisuja enemmän.
Ensiökäämin virta on saatava mahdollisimman kerralla poikki. Siksi katkojan kärkien pintojen on oltava sileitä ja kovaa metallia, ja aukeamisen tapahduttava mahdollisimman nopeasti. Juuri kun aukeaminen alkaa tapahtua, kipinöintiin kärkien välissä on kovasti halua, ja se kipinöinti heikentää tulpalle tulevaa jännitettä. Siihen on keksitty asentaa tuo kondensaattori. Sen homma on siis ikäänkuin imaista se jännite, joka yrittää kipinöidä katkojan kärkien välissä, itseensä, ja purkaa sitten pikkuhiljaa lävitseen maihin, jotta on valmius imaista seuraavalla kierroksella taas. Kondensaattorin keskelle menevä johto täytyy siis olla kytkettynä puolan läpi tulevaan ohueen johtoon puolan ja katkojan kärkien välille, oikeastaan sama mihin kohtaan. Ja kondensaattorin kuorien pitää olla kiinni maissa. Jos kondensaattorin faraadiarvo on väärä, se ilmenee katkojan kärkiin ajan kanssa syöpyvänä kuoppana, kumpaan kärkeen tulee kuoppa taitaa kertoa kumpaan suuntaan pitäisi faraadiarvoa muuttaa. Mutta se ei ole kovin tarkka; konkaksi puheiden mukaan käy vaikka raaka peruna...
Järjellä, maltilla, yksi paikka kerrallaan tarkistaen, kyllä siitä pyörivää rautaa tulee! Ja korjatkaa jos minun tietoni ovat metsässä...
jaakkovaakko
