Suzukin maasturi taas avas muistojen tynnöristä yhen tapauksen; selvitänpä sen, ei oo pakko lukkee!
Seitkytluvun alkupuolta taiettiin ellää, kun sitä pikkusta maasturia alettiin Suomeen tuomaan. Sillosen tyttökaverin kanssa mallaannuttiin koeajolle, mielenkiinnosta vain, ei voinu ees unta nähä sillon uuvesta autosta. Ja tietysti Imatran pujottelurinteeseen, Mellonmäkkeen, kokkeilemmaan nousukykyä. Hyvin meni kunnes tultiin jyrkimpään kohtaan, missä ruohikkoinen rinne oli märkä kaikenlisäks. Pito loppu, ylöspäin meno loppu, eikä pirulauta pysyny jarruilla paikallaan! Kun paino kovemmin jarrua, meni oikeeoppisesti etupainotteisilla jarruilla ohjaavat pyörät lukkoon, oli pakko antaa mennä, ja rullavyöt nappas kiinni ettei oikein päässy kääntymään penkissä kunnolla taakse nähdäkseen (sillon ois vielä taipunu). Tuntu, että jos sen päästää linksahtammaan poikittain niin kaatuu varmasti, kerkes mielessä käyvä vastuutkin. Kun märkä kohta loppu ja rinne vähän loiveni, riitti sitten pito toppaamisseen ja sain käännettyy nokan alamäkkeen. Kyytiläinen totes, että "minnuu pelotti!" En sanonu mittää, mutta aattelin, että tuskin puolekskaan niin pahasti ko minnuu...
jv