Just. Ajelin tuunatulla tuutilla Jarno Saarisen muistoajoista kotiin, niin kantaan liimautui musta auto. Kusitauko sattui siihen Viannankosken kupeelle kun siinä on mukava kesäkuppila ja vessa, läksin harppomaan vessaa kohti niin auto ajoi eteen ja sieltä hyppäsi punakka kaveri joka alkoi ostatella pyörääni, tonnin korotuksin meni, aina sanoin ettei ole myytävänä. Viimeinen korotus oli jo viisi tonnia eli kaveri olisi ollut halukas maksamaan vanhasta tuutista viisitoista tuhatta euroa. Kieltäydyin jyrkästi myymästä jolloin kaveri suuttui ja paiskasi hattunsa asvalttiin, on se &%rkle ettei hänen raha kelpaa, säikähdin että nyt tulee päällekarkaustilanne tai vastaava. Laitoin jäykät rutisevat sormeni nyrkkiin jo. Lähti siitä kuitenkin.
En saata myydä törkeen ylihintaista kampetta ilmiselvästi poissa tolaltaan olevalle hupsulle, vaikka tarpeeseen kyllä olisi raha ollut.
Luultavasti missasit nyt ainoon tilaisuuden äkkirikastumiseen tuutin avulla-jos oli oikeetaa rahaa tällä mustanpuhuvalla miehellä oisit antanu mennä vaan 
On kyllä aika uskomaton tapaus 
Mutta pyörä taitaa sitten olla todella rakas 
Ei se tuutti sentään niin rakas ole. Mutta kun meinas vanhalla miehellä mennä kusi lahkeeseen niin ei oikein ehtiny käydä kauppaa siinä vessan vieressä
Yksi tuttu koetti joskus ostaa minulta huopahattua. Kumpikin oltiin vähän päissään. Sanoin, että ei ole myytävänä, mutta miekkonen alkoi tarjota yhä enemmän. 500 euroa lopulta tarjosi muutaman kympin hatusta, mutta en myynyt. Syynä oli periaate. Kun en tahtonut hattua myydä niin ei tuntunut oikealta taipua toisen holtittoman rahankäytön alla. Hommassa oli semmoinen tuntu, että "kyllä minulla rahaa on, kyllähän sillä nyt hattu pitäisi saada ostettua". Jos olisin myynyt niin olisin taipunut rahan vuoksi sellaisen maailmankuvan puoleen jota en allekirjoita. Kaikki ei ole rahalla ostettavissa, ja jos minä en tahdo ukin vanhaa hattua päästäni myydä niin en sitä myy.
Toinen juttu sitten jos summat alkaisivat olla tuhansia tai kymmeniä tuhansia. Siinä sitä sitten saisi miettiä päätöstään toden teolla. Luulen, että sopivassa hönössä sisuuntuneena periaate pitäisi varmemmin kuin selvin päin, jolloin asiaa pohdiskelisi järjen kanssa. 500 ei tosin olisi riittänyt selvin päinkään kun ostajan asenne oli se mitä oli. Erilaisella asenteella olisi tuttava saattanut hattu päässä paikasta poistuakin.
Muok. Sama homma on IC:n kanssa. Pariin kertaan sitä ob ostateltu semmoiseen hintaan että omani olisin takaisin saanut ja hommattua tilalle itäisen bokserirojektin, joka sinänsä pyöränä houkuttaisi enemmän kuin IC. Mutta ei tuota voi myydä. Sillä on pyörähommat laitettu alkuun ja vielä on laittamista jäljellä. Jos sen nyt myisi niin tuntuisi että pyöräharrastuksen alku on jätetty kesken. Sitten kun IC on kunnolla laitettu ja olen itselleni sen kanssa todistanut että olen kykenevä laittamaan vastaan hankaavan kaksitahti-itäpyörän kuntoon voi asiaa jo harkita. Luulen että pyörä tuntuu sitten sen verran läheiseltä (oikeastaan jo nyt) että siitä ei voi luopua. Niinpä näyttää siltä että tuota rohjoa joutuu katselemaan vielä varsin pitkän tovin.
Myyminen on hankalaa, siitä olen samaa mieltä. Mutta niin sen minusta pitää ollakin. Siis siinä mielessä hankalaa, että ei alun alkaenkaan hommaa paljoa sellaista tavaraa josta tahtoo myöhemmin luopua. Harkintaa siinä minkä kokee tarpeelliseksi hommata ja kiintymystä niihin hankittuihin esineisiin, etteivät ne lopulta jää turhaksi rojuksi. Maailmassa viskataan aivan liikaa toimivaa tavaraa mäkeen.
