Mahtava tuo Karin ketjupyörä! Poikasena kaveri kuvaili loppuun ajettua eturatasta "
silimäkkiinni kun kokkeilee, nii yhtään piikkiä ei löyvä"
Mopeti muuten voisi ollakin aika optimaalinen peli lähiseudun pikkuteiden tutkimiseen – päinvastoin kuin valitettavan yleinen bigger is better -ajattelu antaisi olettaakaan.
Esimerkki tästä voisi olla vaikka kaverin takavuosina väsäämä kotikylänsä ympärillä kulkenut hieno reitti. Hiukan alle 400 km mittainen kierros käsitti vajaat 5 km asfalttia – kaikki muu oli sorabaanaa ja mettäteitä. Ja kertaakaan ei oltu kolmeakymmentä kilometriä kauempana hänen tukikohdastaan, eikä samaa tietä ajettu kahdesti. Itte ajelin perässä turistina, ja kun oli pilvinen keli, niin olin ihan suunnista hukassa varmana, että kohta pitäisi tulla joko meri tai itäraja vastaan…
Ja mopolla ei varmaan herätä semmoista pahennustakaan syrjäpaikoissa kuin jollain super-endurolla. Tosin yllättävän harvoin mitään negatiivista palautetta on omalle kohdalle sattunut – mutta mehän ajetaankin hiljaisilla pyörillä hiljaa.
Positiivisia tapauksia kyllä on vaikka kuinka monta. Viime kesän Kontiokeikallakin oltiin tien katkaisevan puomin edessä arpomassa uutta ajosuuntaa, kun paikalle tuli auto. Paikallinen rouva sanoi oitis, että aukaisee meille puomin, ”sanokaa olevanne meille tulossa, jos joku kysyy”.
Joku vuosi takaperin vastaavalla keikalla väylä tökkäsi pellon reunaan, vaikka karttakoneen mukaan siitä meni tie. Oltiin aikaisemmin ohitettu heinäntekoporukka, jolta mentiin asiaa kysymään. Ja isäntähän neuvoi ystävällisesti ”
Siitä ensin ruispellon reunaa, ja sitten ojan yli, kyllä se tien pää sieltä löytyy.” Epäiltiin hiukan, mutta pellolla hommissa ollut reipas alakouluikäinen poikanen lähti kasikymppisellä Jammulla näyttämään tietä. Ja löytyihän se tien pää, kun oli topakka paikallisopas reitillä!
Kartalla ollaan, ja alla tie – tosin paikallisoppaan ansiosta.
