Näin ammattilaisen näkökulmasta muutama sana.
Metallinilmaisinharrastus on sinänsä ihan mukava ja mielenkiintoinen harrastus, joka osaltaan myös johdattaa ihmisiä kiinnostumaan enemmän menneisyydestä ja ihmiskuntamme historiasta. Harrastuksessa on kuitenkin herkästi mahdollisuus joutua ns. harmaalle alueelle, kun vastaan tulee muinaisjäännöksiksi luokiteltavia esineitä/kohteita. Ihan yksinkertainen nyrkkisääntö: pysykää poissa muinaisjäännösalueilta ja myös niiden reuna-alueilta. Tunnettuun muinaisjäännökseen kajoaminen on laitonta oli siitä sitten etukäteen tietoinen tai ei. Samoin muinaismuistolain mukaan kaikki muinaisjäännöksiksi luokiteltavat esineet ja kohteet ovat lailla suojeltuja löytöhetkestä lähtien, eli käytännössä Suomessa kaikki arkeologiset esineet ovat yhteiskunnan/valtion omaisuutta jo maaperässä ollessaan ja kohteet ja alueet jo valmiiksi lain suojaamia. Arkeologit ja tutkijat ovat hyvin tietoisia, että kaikkea ei ole löydetty, mutta emme me halua kaikkia löytääkään. Meillä ei yksinkertaisesti ole resursseja käsitellä kaikkea ja usein esineet, ja ennen kaikkea tieto säilyy parhaiten, kun sen annetaan olla maassa. Esineiden esiin kaivaminen ei ole itse tarkoitus - esineillä ei ole arvoa, niiden kantamalla tiedolla on - ja tästä tiedosta suurin osa on esineen sijainnin yksityiskohdissa, joka usein menetetään pysyvästi, jos esine nostetaan maasta ilman yksityiskohtaista ja tarkkaa dokumentointia (mukaan lukien esimerkiksi esineen asento maassa. Kuinka moni harrastaja hoksaa tämän asian mitata ja valokuvata, varsinkin kun esine usein kaivetaan nopeasti lapiolla pintaan?). Arkeologit myös tietävät, että tunnettujen muinaisjäännösten lähistöllä on todellisuudessa vielä paljon lisää muinaisjäännöksiä. Niitä kaivetaan esiin harkitusti sen mukaan jos ja kun on tarve. Siksi tunnettujen muinaisjäännösten läheisyydessä toimiminen on käytännössä moraalisesti yhtä tuomittavaa, kuin varsinaisella muinaisjäännösalueella touhuaminen (huomatkaa, että vaikka tietokannoissa tunnetuille muinaisjäännöksille annetaan pistemäinen sijaintitieto, se on pääosassa tapauksissa vain tunnetun alueen arvioitu keskipiste. Alue voi todellisuudessa olla satojen metrien laajuinen).
Arkeologit ja museoihmiset eivät siis välttämättä (hyvin todennäköisesti eivät) ole innostuneita uusista löydöksistä, varsinkin, jos löytöjä on kerätty useita, ne on "puhdistettu" ja niiden sijaintia ei ole tarkasti dokumentoitu (siis myös tarkka syvyystieto), ja etenkin, jos löydöt liittyvät kohteeseen, joka jo tunnetaan, tai sen läheisyyteen. Museoviraston kokoelmayksikkö on suomeksi sanottuna "kusessa" nykyisten harrastajilta tulevien löytömäärien kanssa. Yksikön resurssit on mitoitettu harrastusbuumia edeltävälle tasolle, jolloin virastolle tuotiin keskimäärin 50 kansalaisten löytämää esinettä vuodessa. Nyt löytömäärät ovat 3000/vuosi. Kaikille tietokantaan merkittäville muinaisjäännöksille on kuitenkin tehtävä samat yhtäläiset konservointikäsittelyt niiden materiaaliarvosta riippumatta, mikä on aikaa vievää ja kallista laboratoriotyötä. Toisekseen, valtio ei maksa muinaisjäännöksistä löytöpalkkioita, kuin harvinaisissa poikkeustapauksissa, ja silloinkin ns. lunastushinta on hyvin muodollinen. Varsinaisesti näin ei edes tarvitse tehdä, sillä kuten aiemmin mainitsin, lain mukaan irtaimet muinaisjäännökset ovat löytöhetkestä lähtien valtion omaisuutta.
Jos kuitenkin törmäät, tai luulet törmänneesi, arkeologisesti merkittävään esineeseen tai kohteeseen harrastuksen lomassa, tässä muutamia perusohjeita.
a) LOPETA! Älä kaiva enää yhtään pistoa lisää vaikka signaaleja tulisi kuinka paljon alueelta! Parempi idea on ottaa vaikka huomiovärillä värjättyjä puikkoja, esim. grillitikkuja, ja pistellä signaalien ilmoittamiin kohtiin niitä pystyyn. Tästä on itse asiassa todellista apua tutkijoille.
b) Ota talteen kaikki mahdollinen sijaintitieto, mitä vielä pystyt koskien löytämäsi esineen sijaintia niin kartalla kuin maaperässä. Jos tiedät esineen todellisen asennon maaperässä ota siitä muutama valokuva eri mittakaavoissa. Laita kuviin mitta tms. ja jonkinlainen pohjoisnuoli.
c) Älä puhdista esinettä. Vaikka metalliesine voi tuntua kulutusta kestävältä, saattaa puhdistuksessa kadota tärkeää materiaalia ja sitä kautta tietoa. (esimerkiksi: Pronssiesineiden oksidi on sen verta myrkky, että se saattaa säilyttää siihen kosketuksissa olleita orgaanisia materiaaleja. Siten vaikka pronssisoljen pinnalla saattaa olla säilyneenä rippeitä vaatekuiduista, jossa solki on ollut kiinni. Nämä vaatekuidut ovat Suomen olosuhteissa paljon harvinaisempia arkeologisia löytöjä kuin esim mainitut pronssisoljet). Eli siis jätä mahdollisimman paljon maata, törkyä, ruostetta, patinaa, hometta ym. esineen ympärille.
d) Säilytä esinettä alkuperäisissä olosuhteissa. Varmin tapa on ottaa pakata esine rasiaan jossa on sen ympärillä ollutta maa-ainesta. Laita esine kylmään. Jääkaappi on hyvä.
e) Vie löytö ja tekemäsi paikkadokumentaatio alueen museoviranomaisten tai arkeologien nähtäväksi. Sieltä saat lopullisen tiedon esineestä ja kohteesta ja tietoja jatkotoimenpiteestä.
f) Jos löytämäsi kohde osoittautuu muinaisjäännöskohteeksi ÄLÄ MENE SINNE ENÄÄ TAKAISIN! Paitsi tietysti jos toimit yhteistyössä arkeologien kanssa. Ei edes siihen lähelle. Jos aluetta tarvitsee tutkia lisää, arkeologit hoitavat sen, ja jos olet toiminut mallikelpoisesti löytösi suhteen, he saattavat hyvinkin pyytää sinut avuksesi jatkotutkimuksiin.
Tämmöisiä näkökulmia halusin muistuttaa mieliinne nyt lumien sulaessa ja maan paljastuessa.
Risto Nurmi
arkeologi
Oulun Yliopisto