Muistakaamme nyt myös niitä,joilla oli kovin erilainen
joulu silloin joskus...Kuvassa kaksi heistä...
"Joulukuun 1939 taistelut
Talvisodan syttyessä aamulla 30. marraskuuta 1939 divisioona oli ryhmittyneenä pääpuolustusasemaan lukuun ottamatta divisioonan kevyttä osastoa, joka oli pääaseman etupuolella Perkjärven alueella.[11]
Sodan ensimmäisinä päivinä 5. divisioonan joukot eivät osallistuneet taistelutoimintaan vaan suomalaisten ns. suojajoukot kävivät taisteluita valtakunnan rajan ja pääaseman välisellä alueella. Ensimmäisen suoraan taistelutoimintaan liittyvän käskyn divisioonan joukot saivat 3. joulukuuta, jolloin KevOs 5 ja I/JR 13 (Jalkaväkirykmentti 13:n ensimmäinen pataljoona) sai tehtävän miehittää ns. sulkulinjan Suulajärven ja Muolaanjärven väliselle kannakselle rintamasuunta itään. Käskyn taustalla oli se, että divisioonan edessä ollut viivyttävä Uudenkirkon ryhmä oli vielä noin kymmenen kilometriä lähempänä valtakunnan rajaa kuin vasemmalla puolellaan taisteleva Muolaan ryhmä. Viivytystä johtava II armeijakunnan esikunta pelkäsi näin aiheellisesti ensin mainitun ryhmän joukkojen joutumista saarroksiin.[12]
5. divisioonan joukot joutuivat jo ensimmäisestä taistelupäivästään lähtien kamppailemaan myös neuvostojoukkojen panssarivaunuja vastaan. Kuvassa neuvostoliittolainen T-26 hyökkäysvaunu Kollaanjoella joulukuussa 1939
Muolaan ryhmän joukkojen irtauduttua seuraavan päivän iltana asemistaan avautui neuvostojoukoille hyökkäyslinja myös Suulajärven pohjoispuolitse Uudenkirkon ryhmän sivustaan ja 5. joulukuuta 5. divisioonan alueella olevat joukot joutuivatkin taisteluun puna-armeijan joukkoja vastaan. Pääaseman etupuolella olleet 5. divisioonan joukot oli nimetty Ryhmä Vaalaksi, johon kuulunut I/JR 13 joutui ensimmäisenä taisteluun Suulajärven pohjoispuolella. Neuvostojoukot hyökkäsivät noin kello 9:n aikaan panssareilla vahvistetun komppanian voimin aivan Suulajärven pohjoisrannalla olleen 3./I/JR 13:n joukkojen asemia vastaan. Komppania onnistui pitämään asemansa kello 11:een asti, mutta sitten sen oli aloitettava vetäytyminen puna-armeijan joukkojen päästyä murtautumaan sen asemiin. Aamupäivän aikana Suulajärven pohjoispuolella todettiin toimivan jo kokonainen neuvostorykmentti ja puolustavan pataljoonan toinenkin komppania joutui aloittamaan vetäytymisensä ylivoimaisen vastustajan edestä kohti pohjoista. I/JR 13:n kaikki komppaniat osallistuivat päivän aikana taisteluihin, mutta KevOs 5:n alueella toiminta oli huomattavasti vähäisempää. Neuvostojoukkojen voimakas hyökkäys sivustasta Uudenkirkon ryhmää vastaan johti lopulta päätökseen pääasemaan vetäytymisestä koko ryhmän alueella ja Ryhmä Vaalankin joukot peräytyivät pääaseman läpi puoleen yöhön mennessä. Viivytysvaiheen taistelut olivat divisioonankin osalta ohi ja pääpuolustusaseman pitäminen oli nyt ainoa tehtävä.[13]
Taistelut pääasemasta alkoivat jo seuraavana aamuna 6. joulukuuta, jolloin Taaperniemessä olleet JR 14:n etuvartioasemat joutuivat taisteluun neuvostojoukkojen kanssa. Jo puolenpäivän aikaan suomalaisjoukkojen oli vetäydyttävä kasvavan paineen edestä varsinaisen pääaseman suojiin. Muutoinkin puna-armeijan yksiköt lähestyivät melko nopeasti suomalaisten pääpuolustuslinjaa etenkin Viipurin-Leningradin rautatien ja Muolaanjärven länsirannan suunnissa. Päivän iltaan mennessä neuvostojoukot olivat edenneet Kattilaojan lohkolla suomalaisasemien edustalle. Summan lohkolla puna-armeija oli vasta etenemässä kohti suomalaisten pääasemaa, joiden tykistö tulitti päivän aikana useita kertoja havaitsemiaan etenemässä olevia puna-armeijan yksiköitä aiheuttaen niille jonkin verran tappioita. Lampeistenojan lohkolla ei ollut edes havaintoja neuvostojoukoista.[14]
Divisioonan puolustuslohkolla seurasi nyt noin viikon mittainen tunnusteleva taisteluvaihe, jonka aikana molemmat osapuolet pyrkivät pienillä joukoilla selvittämään toistensa vahvuuksia ja asemien sijaintia. Lisäksi tykistöyksiköt pyrkivät aiheuttamaan tappioita molemmin puolin. 10. joulukuuta mennessä suomalaisjoukot olivat miehittäneet uudelleen (paikallisia kahakoita käyden) etuvartioasemansa. Samanaikaisesti suomalaisjoukoissa tehtiin useita ryhmitys- ja alistussuhteiden muutoksia 1. divisioonan ottaessa rintamavastuu 5. divisioonan puolustuslohkon itäosassa. Samassa yhteydessä osa 5. divisioonan joukoista alistettiin ensin mainitulle divisioonalle. Myös 5. divisioona sai vahvistuksia Kannaksen armeijan esikunnan reservistä.[15]
Myöhemmin saatujen tiedustelutietojen perusteella kävi ilmi, että puna-armeija keskitti tulevaa suurhyökkäystään varten kaksi divisioonaa divisioonan lohkon alueelle. Neuvostojoukot aloittivat, aluksi tiedusteluluonteiset, hyökkäyksensä 12. joulukuuta. Mainittuna päivänä puna-armeijan yksiköt pääsivät Lampeistenojan lohkolla noin pataljoonan suuruisin voimin etenemään jopa pääpuolustuslinjan sisään hyökkäysvaunujensa tukemana. Pääpuolustuslinjassa taistellut III/JR 13 kykeni kuitenkin vastahyökkäyksellään lyömään kolmen hyökkäysvaunun tukemat neuvostojoukot pois pääasemasta.[16]
Muutaman seuraavan päivän aikana neuvostojoukot hyökkäsivät komppanian-pataljoonan voimin divisioonan asemia vastaan. Puna-armeijan hyökkäykset kohdistuivat koko divisioonan alueeseen. Divisioonan sotapäiväkirjan mukaan neuvostojoukot hyökkäsivät aina uutta lohkoa vastaan ja kun hyökkäys tuli torjutuksi aloitti vastustaja hyökkäyksensä taas uudella lohkolla. Kiivaimmat taistelut käytiin Munasuon lohkolla, jossa neuvostojoukot yrittivät sitkeimmin päästä suomalaisasemiin. Kyseisellä lohkolla maasto oli hyvinkin avointa ja lisäksi puolustajaa haittasi notkelma, joka muodosti noin 300 metrin päähän taisteluhaudasta ns. kuolleen kulman, jonne käsiaseilla ei voinut tulittaa.[16]
15. joulukuuta JR 15 suoritti illalla vastahyökkäyksen, joka pääsi etenemään pari kilometriä, mutta neuvostojoukkojen kiivaan vastarinnan vuoksi parin komppanian suuruisen hyökkäävän joukon piti vetäytyä takaisin lähtöasemiinsa.[17]
17. joulukuuta tuhottiin Munasuon lohkolla yli kaksikymmentä neuvostopanssaria, joista osa kuvassa esitetyn kaltaisilla polttopulloilla.
16. joulukuuta puna-armeijan tykistö aloitti aiempaa voimakkaamman tulivalmistelun, joka kohdistui koko divisioonan puolustusalueelle jatkuen aina seuraavaan aamuyöhön. Tulivalmistelu alkoi uudelleen heti seuraavana aamuna (17. joulukuuta) ja neuvostojoukkojen todettiin aloittavan etenemisensä hyökkäysvaunujensa tukemana Munasuon ja Summan alueilla. Summankylän lohkolla hyökkäykset onnistuttiin torjumaan. Summajärven länsipuolella kiivaimmat taistelut käytiin mainitun järven ranta-alueella taistelevan II/JR 15:n alueella. Munasuon lohkolla pääsivät neuvostopanssarit (noin 20 kpl) tunkeutumaan suomalaisasemiin, mutta puna-armeijan jalkaväki seurasi niitä ainoastaan hyvin hitaasti. Suomalaisille jäi aikaa valmistautua vastatoimiinsa ja paikallisten reservien voimin tehty vastahyökkäys karkotti alueelle edenneet neuvostojoukot. Tilanteen huolestuttavuudesta kertoo se, että divisioonan esikunta lähetti merkittäviä vahvistuksia alueelle, joita ei siis kuitenkaan tarvinnut käyttää vastahyökkäykseen. Pelkästään Munasuon lohkolla laskettiin tuhotun 23 tai 24 neuvostopanssaria.[18]
18. joulukuuta neuvostojoukot uusivat hyökkäysyrityksensä sekä Munasuon että Summankylän lohkoilla. Summankylän lohkolla puna-armeijan hyökkäysyritys kuivui kuitenkin kokoon suomalaistykistön voimakkaan tykistökeskityksen vuoksi. Tykistökeskityksessä tuhoutuu jopa toistakymmentä hyökkäykseen ryhmittymässä ollutta neuvostopanssaria. Suomalaisjoukot saivat keskittyä pääosan päivän ajasta lepoon ja neuvostotykistön tulessa vaurioituneiden asemiensa korjaamiseen. Puna-armeija suoritti päivän aikana lopulta vain heikohkoja hyökkäyksiä, tosin puna-armeijan panssareita tunkeutui suomalaisasemiin tämänkin päivän aikana. Osa asemiin tunkeutuneista hyökkäysvaunuista saatiin tuhottua loppujen vetäytyessä pois.[19] [20]
Puna-armeijan alueelle keskittämien 123. ja 138. divisioonan varsinainen (suomalaisasemien murtamiseen tähtäävä) hyökkäys alkoi 19. joulukuuta. Hyökkäyksen tukena oli suomalaisarvioiden mukaan yhteensä noin 100 panssarivaunua, joista 60:n laskettiin toimineen Munasuon ja 40:n Summankylän lohkolla. Neuvostojoukkojen hyökkäystä suosi nyt kirkastunut sää, joka mahdollisti mm. tähystyspallojen ja ilmavoimien tehokkaan käyttämisen. Summankylän lohkolla neuvostopanssarit pääsivät puolen päivän aikaan suomalaisasemiin ja ne jatkoivat etenemistään liki kahden kilometrin syvyyteen suomalaisalueelle, jossa ne pysähtyivät miinoitteeseen. Puna-armeijan jalkaväki kyettiin kuitenkin pysäyttämään pääpuolustuslinjan eteen ja syvyyteen edenneistä panssareista suomalaisjoukot pystyivät tuhoamaan illan hämärryttyä noin puolet ennen kuin hyökkäysvaunut vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa. Munasuon lohkolla ankarimmat taistelut keskittyivät Lähteen tien varteen. Neuvostojoukkojen onnistui tunkeutua suomalaisasemiin ns. Poppiuksen linnakkeen läheisyydessä. Neuvostopanssarit etenivät suomalaisasemien läpi aina tukilinjalle asti, mutta passiivisesti toiminut puna-armeijan jalkaväki jäi asemiin ensimmäisiin haltuunsa joutuneisiin asemiin aikomattakaan jatkaa hyökkäystään syvyyteen. Suomalaisten onnistui paikallisin reservein työntää neuvostojoukot asemistaan iltaan mennessä. Alueelle ryhdyttiin siirtämään lisää suomalaisjoukkoja ja jopa päämajan reservinä ollut 6. Divisioona sai hälytyksen. Lisäjoukkoja ei divisioonan alueella tarvittukaan sen omien joukkojen pystyessä pitämään pääaseman.[21] [22]
20. joulukuuta neuvostojoukkojen hyökkäykset alkoivat jo laantua ja Summankylän lohkolla puna-armeija tyytyi tulittamaan suomalaisasemia tykistöllä ja panssarivaunujen aseilla. Munasuon lohkolla neuvostojoukot yrittivät vielä pahoin vaurioituneen Poppiuksen linnakkeen ympäristössä päästä eteenpäin, mutta hyökkäys ei edennyt puna-armeijan jalkaväen etenemishaluttomuudesta johtuen. Suomalaisasemiin edenneet neuvostovaunut vetäytyivät illan koittaessa takaisin.[23]
21. joulukuuta puna-armeijan joukot kykenivät enää muutamaan heikohkoon hyökkäykseen, jotka suomalaiset onnistuivat torjumaan. Suomalaiset jatkoivat vastahyökkäyksiään ja saivat karkotettua neuvostojoukot viimeisistäkin niiden hallussa olleista pääaseman tukikohdista. Puna-armeijan hyökkäysvoima oli kulunut loppuun ja 5. divisioona oli saanut torjuntavoiton. Torjunta oli onnistunut jopa yllättävän helposti. Divisioonan omaa tai ylempien esikuntien reserviä ei ollut tarvinnut käyttää vaikka niitä oli toistuvasti jouduttu käskemään valmistautumaan vastahyökkäyksiin. Suomalaisasemien etupuolella laskettiin olevan 52 tuhottua neuvostoliittolaista panssarivaunua, joista 10 oli raskaita. Suomalaisasemien sisään oli myös jäänyt tuhottuina suuri joukko tuhottuja puna-armeijan panssareita.[24]
Suomalaiset toteuttivat vielä ennen joulua suuren vastahyökkäyksensä, jonka tavoitteena oli tuhota pääaseman eteen edenneet neuvostojoukot (suomalaisten 1. ja 5. divisioonan lohkoilla) kaksipuolisella saarrostuksella. Hyökkäystä varten alueelle keskitettiin mm. 6. divisioona päämajan reservistä. Mainittu divisioona otti rintamavastuun tilapäisesti 5. divisioonan oikealta sivustalta. Hyökkäyssuunnitelman mukaan 5. divisioonan tehtävänä oli sitoa puna-armeijan joukot puolustuslohkollaan paikallisin hyökkäyksin.[25]
Suomalaisten vastahyökkäys alkoi 23. joulukuuta kello 6.30. Hyökkäysvalmisteluihin oli ollut käytössä aivan liian vähän aikaa. Ajanpuutteen vuoksi tiedustelulla ei ollut selvää kuvaa neuvostojoukkojen määrästä tai sijainnista, viestiyhteydet olivat jääneet rakentamatta ja hyökkäävä jalkaväki jäi näin ilman tykistön tukea. Lisäksi osa hyökkäävistä joukoista oli jo valmiiksi väsyneitä viime hetkessä tehtyjen keskitysmarssien vuoksi (osalta hyökkäysjoukkoja puuttui myös sotakokemus). Myös neuvostojoukkojen vastarinta osoittautui odotettua kiivaammaksi. Sääolot muuttuivat aamupäivän aikana myös suomalaisille epäedullisiksi sään kirkastuessa ja pakkasen kiristyessä. II armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Harald Öhquist joutui keskeyttämään hyökkäyksen jo iltapäivällä kello 14.30. Tämän jälkeen suomalaisjoukot vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa. Suomalaisten tappiot vastahyökkäyksessä olivat 361 kaatunutta, 777 haavoittunutta ja 190 kadonnutta.[25] [26]
Neuvostotykistön jatkuva tuli vaurioitti suomalaisten asemia taisteluiden aikana merkittävästi. Kuva Taipaleenjoen rintamalta.
5. divisioonan tuli vastahyökkäyksen alkaessa sitoa paikallisin hyökkäyksin edessään olleita neuvostojoukkoja ja valmistautua seuraamaan puna-armeijan yksiköitä siitä tapauksessa, että ne olisivat lähteneet vetäytymään alueelta. Divisioonan tehtävänä oli lisäksi suojata oikeanpuoleisen naapurinsa sivusta. JR 15 sai tehtäväkseen hyökätä osalla joukoistaan Summajärven länsipuolitse kohti Summan tietä parin kilometrin päässä etulinjasta. Hyökkäykseen määrätyt joukot toimivat oma-aloitteisesti odottamatta divisioonan esikunnan erillistä käskyä ja aloittivat hyökkäyksensä. Hyökkäysjoukko pääsi lähelle tavoitettaan, mutta joutui palaamaan takaisin neuvostojoukkojen kiivaan vastarinnan vuoksi. Samanaikaisesti saatiin etulinjaan tieto divisioonan esikunnalta, että koko tehtävä on peruutettu. Munasuon lohkolla I/JR 15:n joukot yrittivät aamulla hyökkäystä noin komppanian voimin, mutta puna-armeija torjui hyökkäyksen. 5. divisioonan osuus suuressa vastahyökkäyksessä jäi siis hyvin vähäiseksi.[27]
Suomalaisten vastahyökkäyksen jälkeen tilanne divisioonan lohkolla rauhoittui asemasotaa muistuttavaksi toiminnaksi, johon kuuluivat neuvostotykistön voimakas tuli ja paikalliset, ajoittain kiivaatkin, hyökkäysyritykset. Vakavimmat yritykset puna-armeija teki 27. ja 28. joulukuuta, jolloin panssarivaunujen tukemat noin kahden pataljoonan vahvuiset voimat yrittivät tunkeutua suomalaisasemiin. Neuvostojoukot käyttivät aktiivisesti tähystyspallojaan tykistötulensa johtamisessa ja jopa suomalaisten betoniset linnakkeet alkoivat kärsiä tulessa merkittäviä vaurioita. 25. joulukuuta ylipäällikkö hyväksyi 5. divisioonan vaihtamisen etulinjasta ja sen korvaamisen 6. divisioonalla. Joulukuun loppupäivinä jälkimmäinen divisioona siirtyi pääaseman taakse valmistautuen vaihtamaan 5. divisioonan pois rintamavastuusta.[28]
Tammikuun 1940 taistelut
5. divisioona oli rintamavastuussa vielä aivan vuoden alkupäivät. Sodan alkamisesta lukien laskettiin divisioonan lohkolla tuhotun yhteensä 111 neuvostoliittolaista panssarivaunua. 3. divisioonaksi uudelleen numeroitu alkuaan 6. divisioona alkoi rintamavastuun ottamisen Munasuon lohkon alueella illalla 2. tammikuuta. Koko vaihto-operaatio voitiin suorittaa lähes häiriöittä mm. samanaikaisesti alkaneen sakean lumipyryn turvin. Etulinjan joukkojen vaihto oli pääosin suoritettu 4. tammikuuta aamuun mennessä, tosin viimeiset vaihdot tapahtuivat vasta noin vuorokautta myöhemmin. Divisioonan komentaja luovutti rintamavastuun 5. tammikuuta kello 18 uuden divisioonan komentajalle (eversti Paavo Paalu).[29]
Divisioonaan kuuluneet JR 13 ja JR 15 siirtyivät taaempaan asemaan, jossa ne jatkoivat siellä aloitettuja linnoitustöitä. Divisioonan kolmas rykmentti, JR 14, jäi edelleen alistetuksi 1. divisioonalle. Vasta 24. tammikuuta rykmentti irrotettiin etulinjasta ja se pääsi muun divisioonan yhteyteen väliasemaan. Varsinaista taistelutoimintaa ei divisioonalla ollut etulinjasta irrottamisen jälkeen tammikuun aikana.[29]"
t. Markku
