VMPK ry Foorumi
Moottoripyörät => Mopopalsta => Aiheen aloitti: Jani Kaasalainen - Heinäkuu 26, 2019, 12:33:05 ip
-
(https://img.aijaa.com/m/00204/14728022.jpg) (https://aijaa.com/4g1CWQ)
Kesällä 1990 menin kysymään isältä antaisiko hän 25 mk rahaa, jotta voisin ostaa mopon. Hän kysyi yhden ainoan kysymuksen: ”Onko se Tunturi?” Kun vastasin myöntävästi rahat irtosi heti tämän perusteella. Mopo oli Sport vuosimallia -75 varustettuna Pappa-Tunturin moottorilla ja Öglandin etupäällä. Mopo oli epäkuntoinen, viaksi osoittautui vettä bensatankissa. Tässä kunnossa sillä tuli ajeltua ensimmäiset harjoittelut kotipihaa ympäri (olin aiemmin ajanut vain kerran kaverin SM Solikalla ja sitten oli pakko saada heti oma menopeli).
Vähän tämän jälkeen ostin 50 markalla osina olevan Sport-projektin, josta sai tähän oikean mallisen moottorin ja keulan. Ulkonäön suhteen oli periaatteena jostain V8-lehdestä opittu lausahdus ”Jos se ei kulje , maalaa se!”, tosin täytyy myöntää, että tähän vaikutti myös lompakon laihuus. Tällä tuli sitten ensin koluttua alaikäisenä lähiseudun pikkuteitä ja kun ikä riitti ajaa laillisesti, Sportilla mentiin pari ensimmäistä vuotta. Viimeinen vuosi ennen Ford Taunuksen puikkoihin siirtymistä meni ensin Tigerillä, lopuksi Super Sportilla ajellessa. Kilometrejä tuli noin kymppitonni vuodessa.
Alkuun vauhtia haettiin lisää viilatun sylinterin, lasketun kannen ja tyhjennetyn äänenvaimentimen avulla, sekä rattaat tietysti vaihdettu pidempään välitykseen. Tässä kunnossa Sportti kelasi huippuja 65 km/h auton mittariin. Jossain vaiheessa putki vaihtui Mopo-Sportin yleismallin tehoputkeen ja vakio-Bingi 16 mm Dellortoon. Ei tullut enää mitattua paljonko kulki, mutta apu oli huomattava.
Dellortolle tehtiin imukaula polkupyörän sarvista katkaistusta mutkasta. Peltirungon takia kaasari piti viedä aika kauas rungon sivulle ja tästä aiheutui nollakeleillä jäätymisongelmaa kun kaasari oli jää- ja sohjokerroksen kuorruttama. Piti rakentaa kaasarinlämmitin. Vanhasta pölynimurista pätkä alumiiniputkea popniitillä kiinni sylinterin puhallinkoteloon ja toinen pää kaasuttajan kylkeen.
Vaihteistoon tuli jossain vaiheessa vaihdettua 4-vaihteisen sisäkalut, mutta niin, että vain nelosen rattaat oli 4-v vaihteistosta ja muut rattaat otettiin kolmilovisesta. Varsinkin normaalia pienempi 3- ja 4-vaihteiden väli oli mukava, kun toisiovälitys tuli pidettyä ennallaan, niin että alkoivat olla melkoiset aavikkovälitykset ja mutkaisella ja mäkisellä tiellä sai olla vähän väliä pykältämässä.
Vauhdin tuntua lisäsi yhtä puuta olevat etuiskarit, melkein yhtä jäykät takaiskarit ja usein jarrujen puute: peeaukisena piti priorisoida – kun jätti jarruremontin tekemättä säästyi rahaa viritysosiin. Hidastamisesta vastasi moottorijarrutuksen ohella kirjaimellisesti jarrukengät. Tuohon aikaan kului vähintään pari paria Säästömarketin tarralenkkareita kesän mittaan puhki pohjasta.
Yhden kaverin kanssa käytiin usein kesäiltaisin naapurikunnassa Suodenniemellä härnäämässä paikallisia mopoilijoita, kun huomattiin, että siellä ilmeisesti oli vain yksi ainoa mopo, joka kulki yli neljääkymppiä. Homma meni yleensä tähän tapaan: Saavuimme Suodenniemen keskustaan ja aina kun jossain näkyi mopo, vedimme siitä urku auki ohi. Hetken päästä saimme ihmetellä autiolla kylänraitilla, että mihin ne kaikki paikalliset alkuasukkaat hävisivät. No hakemaan sitä ainoaa nopean mopon omistajaa tietysti. Lähdimme ajelemaan kotia kohti, kun alkoi kuulua infernaalinen jylinä Morini GSA-moottorin todennäköisesti täysin vaimentamattomien pakoäänien kaikuessa, kun joku isonkokoinen kaveri mustalokarisella Tiger Aqualla paahtoi meidän molempien ohi matalalentoa. Mouhijärvi-Suodenniemi nopeusmittelöiden kovavauhtisin osallistuja oli Suodenniemeltä, mutta pistevoitto tuli reilusti Mouhijärvelle.
Perjantai-iltaisin ikätovereiden keskuudessa suosituin harraste oli kerääntyä Kivibaariin (=Salen takana metsässä sijainnut istumiseen soveltuva muodostelma kivenmurikoita) kittaamaan keskikaljaa. Välillä sitten ruopimaan ja keulimaan mopolla kylää ympäri ympäripäissään, rööki huulessa ja kypärä käsivarressa roikkuen. Itselläni taas oli tapana perjantaisin valjastaa uskollinen rautaratsuni hyötyajoon:
Kolmelta iltapäivällä meni kiinni Mouhijärven paikallinen kaatopaikka, joten suunta sinne tarkastamaan onko metalliromukasaan ilmaantunut ehjiä mopon osia tai muuta myytäväksi kelpaavaa. Siltä sitten pikkuteitä oikoiseen Karkun kaatopaikalle samoin ajatuksin. Välillä kotiin tyhjentämään saalis ja sitten suunta Suodenniemen kaatopaikalle. Illalla kotiin suunnatessa tuli ehkä vielä ajeltua pari kierrosta kylää ympäri niiden em. humalaisten seurana, kun kerran ei edes ihan sataa kilomeriä ollut tullut vielä ajeltua. Talvipakkasilla jäi Suodenniemi ja usein Karkkukin pois tältä perjantain kaatiskierrokselta. Sitten kun oli tyyliin -30 astetta ei tullut käytyä edes tuossa paikallisella kasalla, kun ei huvittanut ajaa koulumatkojen lisäksi metriäkään ylimääräistä.
-
Kerran tuli kaveri ehdottamaan, että lähtisin avuksi hinaamaan Tunturi Tigeriä, jonka oli ostanut Nohkuasta. Ehdotti, että mennän meikäläisen Sportilla. Todennäköisesti ajatteli, että kun oltiin molemmat kyseisessä puuhassa aloittelijoita, voidaan vaikka kaatua, eikä halunnut, että oma uudenkarhea Aqua naarmuuntuu. Lupasi ostaa tankin täyteen vaivanpalkaksi, joka kuulosti sen verran hyvältä diililtä, että suostuin.
Todettiin, että painajakauman ja ajettavuuden kannalta on fiksumpaa, että kaveri huomattavasti isompikokoisena ajaa. Köydenpätkä mukaan ja matkaan. Tarkoitus oli pysähtyä Häijäässä Essolle (Lammisen Autoliike) ottamaan menovettä. Kaveri paahtoi menemään niin lujaa kuin moposta lähti ja huoltoaseman tullessa näkyviin koitin huutaa, että hidasta jo. Ei vaikutusta. Lähti kaartamaan vasemmalle puolelle Esson pihaan, mutta ei vieläkään hidastanut. Yritin kiljua vielä lujempaa ”Tässä ei oo jarruja!”. Ei ilmeisesti kuullut vieläkään. Pari metriä ennen bensamittareita polkaisi jarrua ja sitten löi jalat maahan. Pitkäksihän se meni.
Mopon vauhti tyssäsi sementtirappuseen, vaan ei matkustajien. Ilmalennon päätteeksi kömmittiin pystyyn rappusten toiselta puolelta ja todettiin, että selvittiin mustelmilla. Mopokin pysyi muuten muodossaan, mutta etuvanteen rullausominaisuudet olivat hiukan kärsineet. Keskimäärin se oli oikean muotoinen, kun kolme neljäsosaa vanteen kehästä oli pyöreää niin kuin kuuluu, mutta se viimeinen neljännes oli rappusen muotoinen. Vanne kiinni keskiössä ja 90-asteen kulmassa.
Sanoin, että saat kyllä maksaa tuon vanteen. Ennen kuin ehdin keksiä sille hintaa kaveri kaivoi lompakostaan sata markaa, summan, jolla olin tottunut ostamaan pari enemmän tai vähemmän kokonaista mopon raatoa. Sitten hän ehdotti, että jos hän jää tänne istuskelemaan ja minä kävelen hakemaan hänen moponsa, että voidaan jatkaa matkaa. Olin äkkirikastumisen johdosta niin iloinen, ettei ehdotus haitannut. Kävelin neljä kilometriä takaisin ja hurautin Aqualla Häijääseen ja sillä sitten hoidettiin isommitta kommelluksitta hinauskeikka loppuun.
Illalla isän Ladan perään peräkärry ja sillä Sportti kotiin. Sitten vanteenvaihtohommiin, kun oli onnesta kertynyt jo jonkinmoinen varasto varaosia.
Tuo, että isomman kannattaa ajaa ja kevyemmän taas olla takana opittiin jo aikaisemmin ihan kantapään kautta. Ateistina meinasin jättää rippikoulun väliin, mutta kun olin tarpeeksi kuullut juttuja paljonko oli saatu rahaa rippilahjaksi, päätin kumminkin mennä. Ja tulihan siitä sen verran palkkaa, että kannatti, vaikka tuntuikin aika pöljältä siellä istua. Kyseinen kaveri asui naapurissa ja luonnollisesti pummi yleensä meikäläiseltä kyydin rippikouluun, kun ei itsellä ollut vielä mopoa (sai uuden rippilahjaksi).
Kerran kun oltiin lähdössä seurakuntatalon pihasta kotiin päin, käsi lipsahti kytkinkahvalta ja lähtö oli astetta hätäisempi mitä oli tarkoitus. Etuvanteelle pyöräytetty Nokian Speed-Hakkapeliitta suuntasi ylös taivaisiin, takalokarin pyrkiessä kohti sitä kuumempaa paikkaa sepeliin uraa kyntäen. Montaakaan metriä ehditty edetä pelkän takarenkaan varassa, kun kaveri liukui alas Sportin erittäin tyylikkäältä vihreällä pressulla verhoillulta penkiltä ja jäi maahan istumaan. Muutamaa metriä myöhemmin oli itseni vuoro tipahtaa maahan istumaan ja katsella kun mopo jatkoi itsekseen aivan kuin näkymätön kuski olisi aikonut keulia sillä maailman ääriin.
Ehdin jo pelästyä, että se jatkaa tielle asti ja rysähtää jonkun auton kylkeen, mutta lopulta Tunturi kellahti kumoon ja pyörähti vielä puoli kierrosta jalkatapin varassa. Jollain nykypäivän tupperwaremopolla kun vetäisi samalaiset piruetit, sen jälkeen pitäisi haravoida jätesäkillinen muovinsilppua maasta, mutta takavuosina oli kuskien päät puuta ja mopot rautaa.
Mopo pystyyn ja etupyörä jalkojen väliin, sitten nykäisy sarvista – ohjaus oli taas suorassa. Muita vaurioita ei tullut. Tai ehkä naarmuja maalipintaan, mutta eihän niitä sieltä kaikkien vanhojen seasta huomannut.
-
:) Ensimmäinen ajokokemus oli Hopeasiivellä 7 vuotiaana ja tietysti siihenaikaan ensin kartanolla ja sen jälkeen jo viitostielle turistien sekaan . Kuitenkin ensimmäinen omassa omistuksessani oli Solifer Export sillä ensimmäisen mallin Express moottorilla. Sitten niitä tuli vielä kuumapää,thermomat ja 3 speed,Camping DKW moottorilla joka oli kyllä paras mopo mitä olen kokenut. Näin myös sen että Exportin kuumapää ja Thermo oli kopio DKW stä mutta Pluvierilla oli tehty pikku muutoksia jotka tekivä moottorista vika alttiimman . Soliferissä meni välillä luisinlevyn tappi poikki ,vaihteen siirtäjän putkiniitti, ja kettingin päältämeno myös usein rikkoi sen ensimmäis mallin kytkinvaijerin vivun vauhtipyörää vasten. DKW oli vapaa näistä vioista kun luistinlevyä ei ollut, vaihteensiirtäjän putkiniitti ei ollut samanlainen ratkaisu,yms. :embarassed:
-
Mouhijärvellä ainoa paikka Pori-Tamperetien lisäksi, jossa virkavalta pitää silloin tällöin ratsiaa on Mouhijärventiellä kirkon kohdalla oleva suoranpätkä. Aikanaan mopedilla ajaessa se kohta tuli hyvin usein kierrettyä ajamalla siinä vieressä samansuuntaisesti pienen rinteen alla kulkevaa Vanhaatietä.
Kerran kun viiletin menemään Tunturi Sportilla Vanhantien kautta kylältä kotia kohti, siinä teiden välissä olevassa koivikossa oli joku äijä ilmeisesti polttopuuhommissa. Tämä loikki sieltä tielle ja huitoi meikäläisen pysähdyksiin. Pysähdyin katsomaan, mikä tällä on hätänä. Hän alkoi puhua:
”Kai tiedät, ettei tästä saa ajaa?”
(Öö....En. Tiedätkö, että tästä saa ajaa?)
”Kunnanvaltuusto päätti jo aikaa sitten, että tämä kaavoitetaan kävelytieksi.”
(Ok...Ja se liittyy tämänpäiväisiin ajoihini....Miten?)
”Liikennemerkkiä siitä ne ei vielä ole saanut tänne aikaiseksi tuoda...”
(No hyvä, huomasit jo itsekin, että olit väärässä.)
”...mutta kerran tämä on kävelytieksi määritelty, niin saat sakot, jos jäät poliiseille kiinni!”
(???? ? ??!!!!!!!)
”Ja vakuutus ei korvaa mitään, jos ajat tässä kolarin!”
(Hyppääkö kohta joku pensaasta ja huutaa: Olet piilokamerassa?)
Kunneltuani hiljaisen hämmennyksen vallassa selostuksen loppuun, mutisin jotain epämääräistä, polkaisin mopon käyntiin ja jatkoin matkaa. Tällä hepulla ei voinut olla ihan kaikki muumit kanootissa, vai miten se sanonta meni, kun kerran luuli, että liikennemerkkiä, jota ei ole olemassakaan, pitäisi totella. Sehän vaatisi, että kaikilla olisi oltava selvännäkijän lahjoja. Ooh – tunnen selvästi, että tähän kohtaan tullaan ensi viikolla pystyttämään viidenkympin rajoitusmerkki – pitääpä vähän höllätä kaasujalkaa!
Sitä kieltomerkkiä ei muuten siinä vieläkään näy, vaikka sitä on jo neljännesvuosisata odotettu.
Kerran meitä oli useamman mopedistin joukko pururadan parkkipaikalla koheltamassa. Ruopimassa, keulimassa ja temppuilemassa. Kun oltiin jonkin aikaa siinä möyritty, parkkipaikan ja läheisen rivitalon välissä olevassa pensaikossa alkoi rytistä ja puskat heilua, kuin pillastunut hirvilauma pyrkisi suorinta tietä meidän kimppuumme. Ei tullut laumaa pillastuneita hirviä, tuli yksi pillastunut ihminen.
Tämä ainakin itselleni tuntemattomaksi jäänyt mieshenkilö jäi muutaman metrin päähän seisomaan asentoon, joka toi mieleen reviiritaisteluun valmistautuvan gorillan ja mulkoili meitä höyry korvista nousten. Sitten hän viittoi kädellään kohti jonkin matkan päähän pystytettyä liikennemerkkiä ja alkoi mylviä kuin hännästään hirtetty hyeena: ”MITÄ TOSSA SANOTAAN? ETTEKÖ OSAA LUKEA? PAINUKAA &&%%##££$$$$$&// TÄÄLTÄ!”
Kyseessä oli jalkakäytävän ja pyörätien merkki varustettuna lisäkilvellä, jossa luki ”Mopolla ajo kielletty”. Se seisoi siinä kohtaa, missä parkkipaikka loppui ja pururata alkoi. Eli siinä mihin se kuuluikin, eihän parkkipaikalle ajoa olisi järkeä kieltää, koska silloin parkkipaikasta ei olisi mitään hyötyä. Sitten se oleellisin tieto: Kukaan meistä ei missään vaiheessa ollut käynyt siellä merkin väärällä puolella.
Ajotapojamme siinä koheltaessa olisi varmaankin voinut pitää liikenteenvaarantamisena ja sitä yhdessä paikassa pitkään päristelyä häiritsevänä ajona. Melusaastettakin varmaan aiheutettiin. Joku ajoi ilman kypärää, joku kaksi päällä. Laillisen kuntoista mopoakaan ei ollut varmaan kellään.
Jos teki mieli valittaa olisi ollut monta syytä valittaa täysin aiheellisesti. Siitä vaan listasta valitsemaan syitä ja mitä kaikkea mahdoin vielä unohtaa mainita. Mutta kun ei. Mikään näistä asioista ei häntä kiinostanut, tai ei ainakaan niistä sanallakaan maininnut.
Hän valitti vain ja ainoastaan sellaisesta asiasta, johon kukaan meistä ei syyllistynyt.
-
(https://img.aijaa.com/m/00105/14808041.jpg) (https://aijaa.com/W5x7MP)
Sportti palveli muuten hyvin, mutta siinä oli yksi paha puute. Ajo-ominaisuudet off-road käytössä olisi hyväkuntoisessakin yksilössä ollut huonommat kuin jossain kymmenen vuotta uudemmassa mallissa ja omassa yksilössäni oli vielä kivikovat iskarit, jarrut mitä sattuu (yleensä ei jarruja ollenkaan) ja tehoputken kanssa surkea maavara. Ja kun se metsäpolkujen koluaminen oli ehdottamasti hauskinta mopoilussa! Suodenniemelle heikäläisten hitaita mopoja nöyryyttämään mennessäkin tuli yleensä Hyynilän kankaalla ajeltua endurospooria pitkin sen matkaa mitä se kulki siinä tien vieressä sopivasti matkan varrella.
Tunturi Tiger olisi pitänyt saada, mutta silloin 90-luvun ensimmäisellä puoliskolla olivat vielä niin uusia, että meikäläisen budjetilla olisi ollut ihan utopistista haaveilla ostavansa ehjä peli, eikä toisaalta tarpeeksi huonoja (=halpoja) yksilöitä vielä meinannut liikkua. Sitten lopulta tärppäsi!
Koulukaverilla oli tarjolla yksilö, josta oli levyjarrullinen keula hyödynnetty Raisuun. Moottori ja muutakin osaa puuttui. Tankissa oli järkyttäviä lommoja, joita oli yritetty korjata vetelemällä siihen varmaan kilo pakkelia. Mutta hinta oli jotain luokkaa satanen.
Mopo oli sen verran kasassa, että menin kävellen hakemaan sen parin kilometrin päästä ja talutin kotiin. Joku vastaantullut kävelijä kommentoi tyyliin ”Oot kaatunut aika vauhdikkaasti, kun näköjään puolet osistakin jäänyt johonkin ojan pohjalle”.
Seuraavaksi oli ostoslistalla Super Sport, josta sai moottorin ja muuta tarpeellista. Sitten oli vielä parempi bensatankki saatava. Onneksi Selkeen kartanon navetan vintillä sijaitsi paikallisen jobbarin varasto, josta löytyi kaikkea mahdollista ja ennen kaikkea kaikkea mahdotonta. Luonnollisesti sieltä löytyi myös hyvä ja halpa Tigerin tankki.
Yllä olevassa kuvassa mopo on jo ajossa, mutta ei vielä lopullisessa kunnossa, tuon jälkeen tuli lisäiltyä kaikenlaista varustetta. Sivukatteet leikattiin keltaisesta öljykanisterista, joista toiseen jätettiin Silkolenen etiketti paikalleen, pitäähän sitä mopossa tarroja olla. Takalokariin ruuvattiin Jawan roiskeläppä ja lampun katteen päälle istutettiin Michelin-ukko varustettuna vaaleanpunaisella kaulahuivilla ja itse katteeseen tuli Biltemasta ostettu turbo-teksti.
Tavaratelineeksi tuli Suodenniemen kaatopaikalta pelastettu Honda PX:n tavarateline. Siinä oli niin pitkät kiinnikeraudat, että sen sai muotoiltua siten paikalleen, että heti penkin taakse tuli Mouhijärven kaatopaikalta pelastettu takaboksi (joku epäili, että oli oikeasti kai kameralaukku) ja laukun taakse jäi vielä se varsinainen ritsin osuus käyttöön. Laukku luonnollisesti lätkittiin täyteen tarroja. Yksi tarroista oli sellainen, jossa luki ”piereskely kielletty”. Jokainen voi varmaan arvata kuinka hyvin se toimi....
-
Joskus olin parin kilometrin päässä meiltä sijaitsevan Ruutanalammen jäällä rallittelemassa Tunturi Sportilla, kun kaasuvaijeri napsahti poikki. Normaalisti tuossa tilanteessa otin vaijerin pään sormien väliin ja ajelin kotiin nyppykaasulla vaihtamaan vaijerin, mutta nyt oli niin kylmä ilma, että olin laittanut käteen sellaiset karvavuoriset kintaat, joiden pinta oli karheaa kumia. Niillä ei saanut minkäänlaista otetta, kun olivat niin paksut ja jäykät
Hetken pähkäiltyäni kaivoin mopon työkalukotelosta yhdistelmäpihdit, eli suomeksi tongit, ja tartuin niillä vaijerista. Näin ajaminen onnistui, mutta paksujen kintaiden kanssa oli sen verran huono tuntuma, että sopiva kaasun annostelu ei meinannut onnistua millään. Kaasua tuli helposti annettua liikaa, niin että mopedi ampaisi auraamattomalla metsätiellä sladiin, nyt kun kerrankin ei olisi halunnut vetää sladissa. Sitten kun yhdellä kädellä yritti ohjata sitä luistossa liitelevää menopeliä ja toisella pihtien välityksellä annostella kaasua siinä tuli usein annettua vaan lisää hanaa.
Totesin, että ei tästä tule mitään ja jätin kintaan pois siitä käden ja pihtien välistä haittaamasta. Kotiin päästyä oli muuten hiukan kylmä, kun oli ajellut toista kilometriä pakkasessa käsi paljaana.
Myöhemmin kun mainitsin asiasta jollekin, hän kysyi miksen vetänyt vaijerista kuorta pois ja pyöräyttänyt sitä käden ympäri. Vähänkö otti päähän, ettei tullut noin yksinkertainen konsti silloin mieleen….
-
Elettiin vuotta -85 kun isäukko kyllästyi kuuntelemaan mankumistani että mopo pitäisi saada. Ikää oli silloin 12v ja kun maalla asuttiin niin lääniä oli ajella ja kaikilla kulmakunnan saman ikäisillä kavereillakin alkoi joku räpsä olemaan niin minullekkin sitten sellainen hankittiin naapurikunnasta Toijalasta. Isäni sai jostain kuulla että siellä olisi samassa osoitteessa myynnissä 2 tunturi sporttia. Meinasin haljeta onnesta kun eräänä päivänä sitten lähdettiin kotoo Viialasta niitä katsomaan ja lupauksia herättäen isäni vielä laittoi peräkärryn auton perään. Ajattelin että nyt on mopon saanti lähellä!
Päästyämme talon pihaan jossa mopot olivat huomasin siellä olevan suunnilleen saman ikäisen tai vähän vanhemman pojan häärivän pihamaalla. Jätkä oli aivan ihmeissään että ketäs te ootte ja mitä te täällä teette. Samassa sitten hänen isänsä tuli paikalle ja alkoi esittelemään kaupan kohteita. No tästä suunnitelmasta autuaan tietämätön oma poikansa ei tykännyt sitten alkuunkaan. Sai jumalattoman raivarin että mun mopojahan ei myydä mihinkään!! Tähän isänsä totesi lakonisesti että "minähän sanoin sulle että mopot lähtee jos vielä kerrankin ajelet kylillä ja että nämä on sitäpaitsi minun eikä sinun mopoja". Kloppi poistu pihasta isälleen solvauksia suoltaen ja minua mulkoillen mutta mikään ei auttanut. Mopoista rähjäisempi oli 150mk ja parempi 300mk hintaisia. Muutamassa minuutissa ostopäätös tuli tästä 300mk hintaisesta ja aika siistiatäkin -76 Tunturi Sportista. Olin onnesta sekaisin.
Muutama viikko mopolla ajettiin kokolailla kaikki vapaa-ajat mitä koululta ja jalkapallo harrastukselta jäi ennenkuin sen vauhtiominaisuuksia piti alkaa "parantelemaan" .Tottakai kavereitten kanssa piti selvitellä nokkimisjärjestys muutaman sadan metrin suoralla hiekkatien pätkällä harva se päivä jonkin säätösuuttimen tai eturattaan vaihdon jälkeen. Tehomäntiäkin viilailtiin kieli keskellä suuta, kaasuttimet porailtiin ja pakoputkia tyhjenneltiin sisuskaluistaan. "Ääni on voimaa" periaatteella taidettiin mennä ja taisi porukan nopein siinä meidän sorastripillä 55-60 kulkeakkin. Oli hienoja ja huolettomia aikoja ;D
Siihen aikaan kaikki itseään kunnioittavat mopopojat luki sen ajan raamattua eli mopo sportin osaluetteloa. Jostain aina sen verran saatiin rahaa kehitettyä että välillä päästiin vapisevin käsin kirjoittelemaan viritysosa tilausta. Kenenkään vanhemmat ei virittelyä oikein katsonut hyvällä joten juonittiin porukalla niin että mun nimissä laitettiin tilaus menemään kun pääsin koulusta aina aiemmin kuin vanhemmat töistä ja näin ollen ehdin tarkistamaan josko posti olisi tuonut varaosien saapumis ilmoituksen. Muutaman kerran homma toimikin hienosti kunnes kerran jostain syystä äitini olikin tullut töistä aiemmin kotiin ja oli kauhukseen löytänyt melko merkittävän loppusumman sisältäneen saapumis ilmoituksen :o . Siitä seurasi jonkinlainen puhuttelu ja taivastelu mutta ei sen kummempaa. Isä taisi päinvastoin olla loppujen lopuksi ihan mielissäänkin kun osoitin suurta kiinnostusta kaikeen mikä vaan pensalla lähtee käymään :laugh:
Ensimmäinen ajokertani oli noin 7 vuotiaana serkkupojan pikkutankki monkeylla. En oikeastaan edes halunnut sillä ajaa mutta serkkupoika oli sitä mieltä että nyt kokeilet kun ei ole kytkintä eikä mitään. Annat mennä vaan. Varovasti sitten käänsin kaasua ja alettiin menemään eteenpäin. Kivalta ja helpolta tuntui siihen asti kun piti kääntää aika pehmeällä hiekalla sellaisen uimalammen rannassa. Oli muuten liki ettei ollut Manki ja kuski siellä lammessa kun käännös ei mennytkään ihan nappiin ja kaasuakin siinä hötäkässä vissiin väännettiin vähän liikaa. Kuivin jaloin kumminkin selvittiin mutta muistan vieläkin kuinka pirusti pelästyin tilannetta .
-
Hei nämähän on mielenkintoisia juttuja ja nykynuoriso tämmöistä varmaan tiedä yhtikäs mitään tai kokenutkaan ...eikä varmaan voisi myöskään vähempää kiinnostaa nytkään ???
60 luvun puolivälissä syntyneenä kukin voinee laskea milloin se nuoruus suurinpiirtein oli maalaispojalla paikassa missä ei mitään kummempaa harrastustoimintaa ollut tai no eikait sitä
ollut kuin isommissa taajamissa mainittavasti eli ellei potkupallo,pesis tai hiinto,luistimilla kiekon kera lämäily talvisin innostanut oli ainakin pieni pahanteko,kaljoittelu ja moottorivehkeiden kanssa värkkäily olemassa ilman ohjausta mutta toki se riippui kodistakin millä eväillä mentiin aikuisuuteen ja oliko vaikka pianotunteja tms fiksumpaa vaiko vaan työläisperheestä ja mopo.
Mun eka mopo oli isäukon työkaveriltaan 300mk ostama Tunturi Sport noin 1967 mallia jossa virtakatkaisin siellä etulampun alla,suojaraudat lyhdyn ympäillä,polkimet ja 3 käsivaihdetta..no tiäätte kyllä mistä puhe.
Punainen ja kromitankki jossa mustat muoviläpyskät kyljessä.
Varmaan jonkun mielestä haluttu nykyään ja olihan tuo hyvässä kunnossakin eikä mikään loppuunajettu romu toki mutta en tykästynyt tai jäänyt kaihoa mutta lahjahevosen suuhun ei katsota ja tavallinen mopo tuolloin ei muuta,mopo kuin mopo mikä eteen sattui sopivasti ja huomattavasti pappista innostavampi kumminkin.
Ensimmäinen ajokokemus oli että menin piiloon salaa tilannetta seuraten kun tiesin että että nyt kohta kokeilemaan mutta oisko syöty ensin ym haun jälkeen mutta samana päivänä se varmaankin oli ja kesäaikaa ,vuosi oli jotain 1977 tms.
Sieltä sitten varovaisesti hiipien paikan päälle huhuilun seurauksena ja satulaan pikaohjeiden säestämänä,mopo oli jo muistaakseni käynnissä.
Kotipihassa oltiin ja rusautin vaihteen päälle ja käänsin kaasun ...pohjaan ja tietty kaaduin kun olisi pitänyt tehdä jotain muutakin kuin kaasuttaa hetken kuluttua kun pihatie loppui 1:llä huudattaen!
Nooh,siitä se pikkuhiljaa lähti,seuraava kokeilu menikin varmaan paremmin ja paremmin kunnes jo ns tekijä ;) ,eihän tuo rakettitiedettä ollut mutta eipä tuota ikääkään ollut kuin ehkä 10v...
Ala-asteelle noin 1km päähän pääsi sivuteitä vai oisko ne paremminkin ollut metsäpolkujen ja isompien pihateiden yhdistelmiä mutta Tunskallahan pääsi kivasti kouluun joka jätettiin metsikköön koulun viereen eikä toki pihaan ajaen ,tietty kypärättä ja 5-6 luokka tuli mopoiltua epäsäännöillisesti kouluun,ei aina eikä joka viikkokaan mutta kumminkin ellei fillaroitu.
Pahantahtoisia ihmisiä toki piisasi silloinkin mutta normaaliahan tuo oli ainakin maalla,alaikäisten mopoilu,mutta muistan ainakin 1 kerran eräänä iltana kun näin että poliisiauto oli tulossa asutusalueen tietä päätieltä(suhteellista) lähestyen meidän kohtaamispaikkaa varmaan nähdenkin saalistettavan uhrin eli joku mulkvisti oli soittanut ne ja varmaan valittanut mopopojista.
Siis silloin vielä poliiseja oli,näki,valvontaakin ja ne olleet mitään bongattavia harvinaisuuksia eikä poliisiasemallekkaan tarvinnut varata aikaa etukäteen joka sekin kymmenien km päässä,silloin lähin asema oli yleensä kirkonkylässä eikä niinkuin nykyään ehkä kymmenien km päässä tai sadankin ja seuraamukset näemme.
Tein pikana U käännöksen ja pikapätkä takaisinpäin kapeaa metsätietä sekä supernopea käännös seuraavasta metsäpolusta varvikkoon ja mopo maahan kyljelleen kuskin viereen.
Siitä mustikanvarpujen yli kurkkien kuin isompikin rosvo seurasin poliisiauton epätoivoista pyörimistä eestaas,mihinkä se juippi oikein hävisi?
15minuuttia tai enempikin odottelua varvikossa maaten ja seuraillen näkykö ketään...ei näkynyt ja tunska käyntiin sekä kaasu pohjassa kotiin.
Rikos on vanhentunut joten tunnustetaan reilusti nyt :D
Ei senpuoleen yksi mun luokkakaveri kävi 175 Jawalla naapurista koulua ja yhtä vanha siis kuin minä,moiset ei maksaneet yhtikäs mitään tuolloin kuten ei 250kaan,kunhan kysyi jos josain takapihalla näki ja vei pois pusikosta tai ladosta.
Sen jälkeen naapuri osti 250 peltihondan tai ei se mitään maksanut ja muistan että oli myös Marathon merkkinen ikivanha prätkä ties mistä tämmöiseen alaikäiseen kurvailuun.
Tämmöistä eloa ei taida pahemmin enää suomenmaassa olla ja mulla tunskaa seurasi 125 CB jolla sama peli jatkui,tietysti alaikäisenä... :-X
Kännykät,netti ja some rules ja mitälie kuntosalia mutta ei ainakaan mitään tämmöistä bensan ja öljynhajuista huvia.
-
Ensimmäinen mopedi oli Raisu, joka hankittiin niin että annoimme myyjälle lievästi käyntivikaisen Honda SL125S-pyörän vaihdossa päikseen.
SL-Hondalla olin ajellut sitä ennen mökillä pari vuotta. Ennen SL-Hondaa pari vuotta Daxilla. SL-Hondassa oli sellainen mysteerinen käyntivika, että se alkoi pätkiä korkeilla kierroksilla täyskaasulla. Muuten kävi hyvin. Ei ollut sen ikäisenä vielä kokemusta ymmärtää vian mahdollista syytä.
Raisu teki sitten myöhemmin minusta työttömän ensimmäisessä työpaikassani sahalla, kun siitä irtosi yhtenä aamuna työmatkalla kampiakselin päässä ollut ensiövetoratas vauhdissa. Ei riittänyt kokemus kiristää sitä heti takaisin, se pultti vai oliko mutteri hävisi jonnekin vaihdelaatikon uumeniin. Raisussa oli siinä vaiheessa jo Dakar-tankki, 22mm Dell'Orto ja muuta kivaa. Raisun jälkeen tuli pikkutankkinen jäykkäperäinen Monkey, jolla kiipesin Kolille vakiona. Siinä otettiin Hondasta mittaa.
-
Moro
Ekan mopon Solifer Exportin sen pellirunkoisen sain rippilahjaksi sedältäni juhannuksena armon vuonna 1968,pillurallia sillä etupäässä ajettiin ja muuta tyhjänpäiväistä.Syksyllä ja keväällä sillä kävin koulussa ja muu aika viilattiin konetta ja jossain vaiheessa maalasin sen keltaseksi,sellanen jäänyt mieleen että rouva hammaslääkäri kysyi että onko se hyvänkulkunen kentanen mopo minun johon että onhan se.Ei siitä hirveesti muistoja ole jäänyt mutta että seuraava olikin sitten jo hienompi mopo,serkulta ostin Solifer Speedin kun hän sai ajokortin ja hommasi auton,Speedi sitten jo kulkikin tosi hyvin vaikka olikin puhallinjäähdytteinen,kaverilla oli siitä vanhempi malli se ajoviimajäähdytteinen mutta sille en pärjännyt.Tällä Speedillä kävin sitten ensimmäisessä työpaikassani varmaan kesällä -70 kun rakensin Tampere - Seinäjoki eli Parkanon ratdan.
-
Jaa sääkö sen radan teit? Olis kai sen voinut vetää lähempää Parkanoa.
-
Moro
No katsos kun se asema olis jäänyt siinä tapauksessa niin kauvaksi radasta ;)
-
Hyvä, että muutkin intoutui muistelemaan, näitä on hauska lukea.
Siihen aikaan kaikki itseään kunnioittavat mopopojat luki sen ajan raamattua eli mopo sportin osaluetteloa. Jostain aina sen verran saatiin rahaa kehitettyä että välillä päästiin vapisevin käsin kirjoittelemaan viritysosa tilausta.
Koirankorville luetusta Mopo-Sportin kuvastosta piti järkeillä mihin rahat riittää ja sitten riittävä summa erikseen sivuun lompakosta kirjekuoreen kirjoituspöydän laatikkoon, että se varmasti on jäljellä kun postiennakkopaketti saapuu. Sitten käsin täytetty tilauslomake kuoreen ja puolen kilometrin päässä olevaan lähimpään kirjelaatikkoon kyläkaupan nurkalla. Enää ei ole sitä kirjelaatikoa, ei Mustianojan Kauppaa, eikä edes koko rakennusta. Oli muuten siitä hauska kauppa, että siellä saattoi törmätä saksanpaimenkoiraan. Siis ei vain pihalla, vaan myymälässä sisälläkin. Sitten parin viikon malttamaton odotus ennen kuin postiennakkopaketti saapui postiin. Postikin oli silloin pelkkä posti, eikä asiamies.
Aiemmin mainittua Tigeriä kunnostaessa tilasin jotain kulutusosaa Mopo-Sportista ja samalla tuotteen nimeltä tärinävaimennetut crossikädensijat. Mitään kuvaa ei tuotteesta ollut ja ne valikoitui, koska olivat kaikista halvimmat tupet. Niitä sai mustia ja sinisiä, joista valitsin siniset. Mustana niitä saa näköjään yhä:
https://moposport.fi/tupet-crossi-musta/
Oli aika yllätys kun sieltä tuli tuollaiset pullukat,, jotka sopisi hyvin lasten polkupyörään, mutta ei kyllä mopoon. Ne siniset oli vielä härömmän näköiset kun olivat läpikuultavat ja sisällä näkyi jotain nystyröitä, varmaan niitä tärinänvaimentimia.
Moni kysyi, mistä on noin rumat kahvakumit löytynyt. Niistä tuli yleinen vitsi, mikä tietysti johti siihen, että otin ne joksikin aikaa suorastaan tavaramerkikseni. Aina kun joku mopoprojekti tarvitsi uudet tupit risojen tilalle, laitoin muiden riemuksi tärinävaimennetut crossikädensijat.
-
Ensimmäinen mopo tuli pikkuisena yllätyksenä 9-vuotiaalle vuonna -70.
Isä ajoi silloin keikkaluontoisesti maatalon töiden salliessa Viitalan linja-autoa Alavudella. Äiti sitten eräänä päivänä kertoi isän soittaneen matkahuollosta lähtiessään, että minun pitäisi tulla valtiontien varteen odottelemaan linja-autoa. Ihmettelin vähän, mutta kumminkin menin. Sieltä sitten 60-luvun alun Scania-Vabis jyrräsi tulemaan ja pysähtyi kohdalle. Isä tuli virnistellen ulos ja menimme auton peräpäähän. Siellä roikkui polkupyöräkoukuissa vihertävä mopo. Isä nosti sen alas ja sanoi, että lykippäs tuo kotiin. Kummit oli tyhjänä ja raskas oli työntää. Vajaa kilsa oli matkaa ja kankeasti mopo liikkui. Jouduin luovuttamaan ja työnsin mopon tien sivuun odottamaan.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin tarkoitukseen mopo oli tulossa. Papalla oli aina ollut musta Jupiteri, joten sen verran mopoista tiesin, että kulkemaan sillä pääsee. Musta Jupiteri oli niin tarkalla seurannal, ettei tullut mieleenikään siihen kajota ja muutenkin vapaa-aika kului silloin vielä hiekkakasalla tienteko ja kaivuuhommissa.
Illalla, kun isä tuli ajosta kotiin, haettiin yhdessä mopo kotiin. Hyvin isä ymmärsi, etten ollut jaksanut työntää tyhjäkummista ja pidemmän aikaa seisonutta mopoa kotiin asti.
Ihmetykseni oli suuri, kun siinä mopoa kotiin työnnellessä isä ei enää saanut pidäteltyä, vaan tokaisi:
"Tämä on Simson, kokeillaan kotona saataisko se käyntiin. Ostin sen sulle Alavuden Autosta." Oli siinä kyllä yllätystä kerrakseen.
Illan sitte isä rassasi Simsonia ja saikin sen ajokuntoon. Siitä sitten pikkuhiljaa yrittelemään ajamista.
Pikkuisen hirvitti, mutta Simson oli sen verran matala, että istuimen vaihtaminen topattuun laudanpalaan auttoi pitkäkoipisen pojan molemmat jalat ylettymään maahan.
Meillä oli tie kulkenut aikaisemmin pihan läpi, mutta sitten oli tehty ohitustie ja vanhatie oli aivan omiaan harjoitteluun. Vaihdekahva oli hiukan hankala, kun se oli yksivaijerinen. Jousi veti kakkoselle ja kytkinkahva lukitsi vapaan ja ykkösen paikalleen. Tuo lukitusmekanismi oli kulunut pois ja ajaminen oli aluksi aikamoista haparointia. Kun pikkuisenkin alkoi tuntua, että nythän tämä alkaa sujua, niin mopo halusi omatoimisesti vaihtaa kakkosen päälle ja sitten se tietysti sammui. Pikkuhiljaa kuitenkin opin ja käsikin vissiin sai voimia, että jaksoin ykköstä pitää päällä.
Sain hyvän lenkin, kun ajoin navetan solasta läpi takamarkille ja sieltä vanhaa tietä takaisin pihaan. Myöhemin siinä vanhantien osuudella sain jo kakkosenkin päälle.
Ei ensimmäisellä viikolla juurikaan tainnut olla muuta kuin ruokatauot ja lyhyet yöunet, kun kiersin lenkkiäni.
Tielle ei ollut lupaa mennä, enkä mennytkään, kun oli pelko, että mopo laitetaan talliin. Myöhemmin sitten laajentui reviiri, kun sain lähteä pihasta alkavaa kytötietä ajelemaan.
Simson ei ollut aivan paras menopeli kiviselle ja juurakkoiselle kytötielle, mutta olihan se hienoa päästä vähän maailmalle.
Se kesä meni Simsonilla, kunnes mopo alkoi pätkiä ja tussahdella. Tulpan vaihto ja kärkien putsaus ei auttanut ja Simson jäi talliin.
Seuraavaksi hommattiin Jupiter Sport....muuta sporttia siinä ei ollut kuin tankki ja pikkuisen swingiä pidempi penkki.
Sillä sain jo sitten papan kanssa ajella kymmenen kilsan päähän Seinäjärvelle kalareissuille. Muuta tieajoa ei silloin vielä saanut ajaa, mutta papan kanssa käytiin melkein joka päivä verkoilla ja katiskoilla. Molempien Jupitereissa kakkonen hyppi pois päältä, mutta sitä ei silloin tunnistettu ongelmaksi. Kylässä oli melkein joka talossa Jupiteri ja kaikki nyppivät samalla lailla.
Koskaan ei isä ollut pahoillaan Simsonin ostosta, vaikka ajan saatossa kaikenlaisia romuja kotiin on tullut raahattua. Simsonin jälkeen ei isän tarvinnut remontteihin osallistua, vaikka ensimmäinen sassin halkaisu meinasikin olla pikkuisen hankalaa, kun laakerineulat menivät avatessa pitkin harvahkoa tallin lattiaa....
-
Soon`moro!Herätetäänpäs henkiin tämäkin hieno ketju erilaisista, meistä "alan miehistä" kertovista tarinoista. Kuten mekin olemme herätelleet aikoinamme takaisin elävien kirjoihin erilaisia päristimiä. Vaihtelevalla menestyksellä?
Erityiskiiros tästä tarinastani kuuluu jäsenelle Tomi Korkki, joka aloitti 28.01.2021 kerrontaa Zyndapp Combinette -59 elvytyksestä. Alkuun ajattelin kommentoida siitä jotain vain osittain. Mutta sitten "karkasi mopo käsistä" ja kirjoittelen sitä tarinaa jatkossa tänne..Tuosta se lähtee:
ZYNY VIISYSI
Kaiken alku..
Tämähän on sitten tarinan arvoinen juttu. Eikä se ole lyhyt. Merkityksellistä tässä on se, miten minusta tuli minä..
Jo aika varhain kakarana oivalsin sen tosiasian, että ”nerolla on neron vaivat”. Toinen isoisistäni oli varsinainen ”Pelle Peloton”. Aivan huikeaa teknistä neroutta ja moniakin erikoisia keksintöjä. Lisättynä hyvillä käden taidoilla ja ymmärryksellä eri metallien sielunelämästä ja niiden käsittelystä. Ainoana ongelmana tässä oli vain se, ettei hän kestänyt ympärillään olevaa elämän raakaa todellisuutta sitten päivääkään selvin päin. Kaikki mieltä stimuloiva etanoli kelpasi helpottamaan sen tiedon tuskaa. Tarvittaessa esim. jäähdytys- ja pakkasnesteistä ”tislattiin” ulos mieltä helpottava etanoli. Hän oli siis aito spurgu. Rappioalkoholisti myös ulkoiselta olemukseltaan. Nöösinä tämän kaiken näkeminen oli vain erittäin tuskaisaa..
Tietenkin on todettava, että sain Äitini kautta varmaan Häneltä joitakin geenejä, jotka ovat vaikuttaneet minun koko elämäni kaareen. Ulkopuolisten arvioitavissa on sitten täysin se, miten tämä on näkynyt omassa toiminnassani tämän alan yrittäjänä..?
Minulle kaiken alku oli kuitenkin tuo Hänen, yhdessä isossa puulaatikossa ja ainakin kuudessa muovikassissa oleva Zyny. Täydellisesti nippeleinä, eikä mikään osa toisessaan kiini. Koskien myös moottoria. Kunnossa oleva kampura oli kuitenkin jätetty purkamatta...
En tiedä, mistä ja miten tämä Zyndapp Hänelle aikanaan kulkeutui. Mutta sen tiedän, että Hän tekniikan syövereihin syvälle sukeltaneena, sekä perfektionistina, oli päättänyt jossain vaiheessa tehdä Zynylle perusteellisen kunnostuksen. Myös hankkien? / teettäen? (En tiedä) puuttuvan kolmosvaihteen hammaspyörän, koska niin pitkää välitystä ei moottoripolkupyörälakimme sallinut. Kuitenkin lievästi sanoen kesken, oli kunnianhimoinen projekti Häneltä jäänyt jo kauan sitten. Etanolin mieltä keventävä helpotus sekä ”tenuremmien” kutsu, vei lopulta voiton nippeleiksi puretun Zynyn kutsusta, pääsyksi takaisin elävien kirjoihin…
-
Ukkini oivallus?
En voi tietää, mutta ajatella voin..?
Mopoikäni lähestyessä, saattoi Äitini isän etanolihuuruisessa päässä syntyä varsin merkittävä ajatus.
”Katsotaanpas mistä puusta tyttärensä esikoinen on veistetty..?”
Jossain vaiheessa, mummulan navetan ylisillä könytessämme, osoitti ukki kaiken roinan keskellä olevaa suurta puulaatikkoa. ”Tos on poeka sulle mopo…” Vahva muistijälki tuosta tilanteesta mieleeni jäi. Ensin melkoinen hämmennys, mutta myös välittömästi orastava innostus päästä sillä ajamaan. Toisaalta realistinen huoli ja jopa pelkokin siitä, saisinko koskaan siitä mitään oikein toimivaa syntymään..? Varsinainen tunteiden myrsky ja sekamelska siis...
Väkisin poljettavalla, isolla miestenpyörälläni olin polkenut sinne ja tänne ikäisekseni jo aika paljonkin. Lisättynä läheisen hiekkakuopan ”scramblis radasta” hyppyharjoituksineen. Sillä samalla yksivaihteisella munamankelilla…
Ainoa ymmärrys tuon mystisen puulaatikon sisällöstä oli, että kokonaisena ollessaan ei sitä tarvitse polkea, muuta kun käyntiin, sekä liikkuessaan se pitää varsin mieltä kiehtovaa pärinää..
-
Pitkä, kuuma kesä.
Aika pian koulun kevätjuhlien jälkeen, raahattiin puulaatikko muovikasseineen isäni rakentaman, hieman keskeneräisen autotallin syövereihin. Kaiken omakotitalon rakentamiseen tarvittavan tarpeiden jättämään, varsin ahtaaseen tilaan. Työkaluja kuitenkin oli. Vanha talttapäinen ruuvimeisseli puukahvalla, iso vasara, ainakin kymmentuumainen jakari, sekä isot putkipihdit. Näillähän tekee sitten jo melkein ihan mitä vain? Ainakin jos on enemmän intoa, kuin ymmärrystä.. Ajatukseni risteilivät pelonsekaisesta huolesta, ennenkokemattomaan onnistumisen toiveeseen.
Nyt ainakin tämä, tässä tallin lattialla oleva kummallinen ja sekava osakasa on kuollut. Ei toimi, eikä hengitä, koska kaikki sen jäsenet ovat irroitettu toisistaan. Minäkö kykenisin tämän Zynyn koskaan palauttamaan takaisin elävien kirjoihin?? Sekä sen suorittamaan jälleen sille aikanaan Saksassa asetettua tehtäväänsä? Riemusta kiljuen kuljettamaan ohjastajaansa maailman ääriin, vaihtuviin maisemiin, myös työhön ja hankintaan, uusiin seikkailuihin, sekä monien, mielenkiintoisten tilanteiden ja ihmisten kohtaamiseen?
Vasta paljon myöhemmin oivalsin: Motorismiin...
-
Ekat mopo kokeilut oli noin 11 ikäisenä. Oltiin kaverin kanssa jostain syystä käymässä hänen paappansa työnä, kun hän kysyi että olenko koskaan ajanut mopolla. Vastasin että en, jolloin hän alkasi osoittamaan sormellaan pappansa punamustaa Tunturi Cityä, ja sanoi että no nyt ajat. En kehdannut kieltäytyä, eihän sellaista voinut tehdä, vaan jännityksen ja pelon sekaisin tuntein nousin Cityn satulaan, jonka kaveri oli polkaissut valmiiksi käyntiin. Ohjeistus oli että kun haluat mennä, niin väännä tuosta, muuten vähä niin ku polkupyörällä. Muutama kierros talon ympäri meni ihan mukavasti, ja alkasin innostumaan, kunnes käänsin vähän liikaa kaasua. Yritin vetää oikealla olevaa jarruvipua, mutta väännän samalla jotenkin myös lisää kaasua, etupyörä lähtee luistamaan märällä nurmikolla ja vauhti loppuu ulkorakennuksen nurkalla olevan sadevesitynnyrin ja seinän väliin, minä puoliksi vesitynnyrissä ja puoliksi mopon päällä. Jarrut olikin eri päin kuin polkupyörässä. Suuremmilta kolhuilta ja ruhjeilta vältyttiin, vietiin City äkkiä omalle paikalleen, ja lähdettiin nauraa räkättäen pois.
Sitten vaan isältä mopoa ruinaamaan, ja aikanaan sellainen sitten tuli, turkoosi pappatunturi tai "paappeli" kuten silloin sanottiin, vuosimalli luultavasti -70. Sain kulkea sillä kaverien työnä, kunhan menin polkemalla. Epäilen kyllä ettei isä uskonut sekunttiakaan, ettenkö heti ekan nurkan jälkeen päästäisi irti kytkimestä, taisi vaan rauhoitella äitiä tällä säännöllä. Pappatunturilla meni vuosi tai pari, kunnes oli hieman paremman mopon vuoro, ja sellaiseksi valikoitui punainen -89 Helkama AX. Tässä vaiheessa ei juurikaan tarvinnut enää salailla tiellä liikkumistaan. AX oli muuten hyvä ja vääntävä menijä, ainakin jos pappaan vertaa, mutta eturapakaari oli kaikkeen muuhun kuin metsässä rämyämiseen tehty. Muistan yhdenkin onnettoman keikan savisella metsäautotiellä, kun etupyörä hirtti jatkuvasti kiinni rapakaareen. Montaa kuukautta ei AX ehtinyt mulla olla, kun yhtenä iltana oltiin menossa meille kaveri kyydissä, ja odottelin 3-tien risteyksessä, että päästäisiin yli, niin eteen ajoi joku golffi, joka paljastui siviilipoliisiksi. Sakkojahan siitä sitten tuli, jotka maksettiin sillä, että mopo lähti. Vakuudeton mopo, kaks päällä, ja alaikäinen.
Muutaman kuukauden jälkeen tammikuussa -94 isä sanoi, että mennäänpäs käymään tuolla yhdessä paikassa. En enää muista kaupan nimeä, mutta käveltiin suoraan uuni tuoreen sinisen S1 Suzukin viereen ja isä kysyi, että olisko tälläinen sopiva. En saanu sanotuksi oikein mitää. Koko kaupan hienoin mopo, ja nyt näyttäis siltä, että se on pian mun...Miksi? Sain kootuksi itseni ja sanoin että No olis! Isä osti mopon, nostettiin paketti auton kyyttiin ja lähdettiin kotia päin. Matkalla isä sitten sanoi että "viedään tämä pankin puolelle, ja saat tämän sitten kun täytät 15 jos oot kunnolla" (asuttiin vanhassa liikekiinteistössä, pankin puoli oli varasto, jossa joskus oli ollut pankki). Synttäreihin oli aikaa vielä monta kuukautta, mutta odotin kiltisti, ettei isä myi mopoa. Silläpä isä saikin hyvän kontrollin meikäläiseen, ei juuri tehnyt mieli hölmöillä. Tästä moposta olisikin sitten huomattavasti enemmän kerrottavaa.
-
Itellä ekan mopon muisteluun ei hirviästi tarvi aivonystyröitä rasittaa. Torista bongasin muutama vuosi takasin solifer 10 joka oli kilvetön mutta muuten ihan ruodussa. Oli niin hupaisan näköinen peli että pakkohan se oli kotio hakea. Vähän oli säätämistä väärinpäin pyörivän magneeton takia kun "Laura" halusi kulkea vain pakilla mutta tämän foorumin suosiollisella avustuksella sain Lauran kuntoon ja kilpiin. Nyt on kolmatta vuotta painettu kiertoajeluita ja muitakin tapahtumia ja kivaa on. Ja sit vähä muistelua. Pikkupoikana olin kuulemma muorille todennut että kun musta tulee iso niin ostan itelleni mopon. Reipas 30 vuotta kesti kasvaa niin isoksi mutta nythän se mopo on hankittu joten olen minäkin "Ison" kirjoissa muutenkin kun mahani suhteen
-
Synnytystuskat alkavat..
Mutta ”kätilön” työkalut ovat, vaadittavaan toimenpiteeseen nähden, vähintäänkin puutteeliset. Työkalukauppaan olisi lähdettävä, mutta sinne on polkupyörällä poljettavaa matkaa pitkälti. Suurin ongelma kuitenkin, ennen poljentaan pääsyä, oli kaluihin tarvittavan varallisuuden täydellinen puuttuminen..
Hoksasin, että rahaahan oli ympäristössäni sitten vaikka kuinka. Ne ovat vain väärässä paikassa. Ne ovat muitten, kun minun taskussani. Mikä yrittäjyyden itu mieleeni silloin istutettiinkaan? Aktivoiduin luontevasti nyppimään markkoja vanhempieni, isovanhempieni, naapureiden ja jopa kaverienikin taskuista. Maailmassa oli jo silloin, sekä on erityisesti nykyäänkin, todella paljon tekemätöntä työtä. Puuttuu vain oivallus, tekijät ja heiltä vaadittava tahtotila, motivaatio. Siksipä koko aikuisikäni olen aina todennut: ”Eihän minulla mitään muita rahoja ole koskaan ollutkaan, kun asiakkaitteni taskussa olevat rahat. Sieltähän niitä voi nyppiä, sen kun ehtii..
Rahojen vaihtotilanne on onnistunut, kun molemmat, saaja sekä luovuttaja hymyilevät..”
Tämä totuus ei tässä muuttuvassa maailmassa ole koskaan miksikään muuksi muuttunut..
Aivan alkuunhan ei millekään työkaluile käyttöä edes ollutkaan. Jos ei ollut edes vähäisintäkään ymmärrystä siihen, mikä osa mihinkäkin kuuluu, ei siinä vielä käden jatkeeksi kuuluvia työkaluja tarvitakkaan. Ainoa tarvittava työkalu siihen oli, vielä silloin heikkokuntoisena, korvieni välissä..
Seuraava tarvittava ”työkalu” oli pieni jakkara, jonka toin mystisen osakasan äärelle. Istunnot kylmän raudan, sekä loogiseen ajatteluun oppivien aivojeni kesken siis alkoivat. Eivätkä ne istunnot olleet lyhyitä, eivätkä helppoja…
Keneltä voisin kysyä neuvoja? En sitten keneltäkään. Isäni ymmärsi ”vain” meijeritekniikan ja ruostumattoman teräksen käsittelyn sielunmaisemaa. Ja oli harvoin kotona, koska siihen aikaan meijereitä rakennettiin vielä ympäri Suomen, lähes joka kylään.
Missäs on sitten tämä neropatti, Ukkini? Siltojen ja veneitten alle tiensä luontevasti vei. Ja siihen maailmanaikaan lankapuhelinkin oli vielä suhteellisen harvinainen kapistus. Ei voi soitaa mihinkään eikä kellekään.. Saattoi olla Häneltä myös hyvin tietoinen toimintatapa?
”Antaa pojan nyt marinoitua moottoritekniikan kiehuvissa liemissä. Aikanaan sitten selviää, mikä oli kypsyysaste…?”
Kaveripiiristäkään ei apua löytynyt. Sama oli heidänkin tasonsa moottoritekniikan ymmärryksen suhteen, kuten minullakin. Ei siis mitään. Ajelimme fillareilla, joihin oli jo kyllä vaihdettu scramblistangot ja pitkät satulat. Pahvinpala räpättimenä pinnoihin huolehti asiaankuuluvasta äänimaailmasta. Minulla vain oli polttava halu saada aikaiseksi se oikea ääni.
-
Mikähän voisi kuulua ja liittyä mihinkin..?
Mistään varaosa- korjaamokäsikirjoista tai ”räjäytyskuvista” en älynnyt edes haaveilla. Jos en tiennyt edes sellaisten olemassaolostakaan...
Tyhjien moottorilohkojen sisään näyttäisi kuuluvan aivan käsittämättömän paljon omituisen näköisiä akseleita ja ertyisesti hammaspyöriä. Mikä näiden kaikkien tarkoitus ja tehtävä on..?? Yhdelle akselille, jossa on isot vastapainot ja niiden välissä oleva laakeroitu tanko, näyttäisi olevan ihan oma paikkansa lohkojen välissä. Mutta miten päin se siihen väliin kuuluu..?! Toisessa pääsää on kartio, jossa on lovi. Mitähän siihen tulee? Toiseen päähän voisi ajatella kuuluvan joku hammaspyörä, mutta mitähän se pyörittäisi..? Seuraava akselinreikä on molemmissa lohkoissa kuitenkin aika kaukana. Jomman, kumman hammaspyörän täytyisi olla siis aika iso? Sellainenkin hammaspyörä yhdestä muovikassista löytyi.
Mutta se ei mitenkään istu ainakaan sen kampiakselin kumpaankaan päähän. Jossain vaiheessa tajusin, että se oli sen märkäkytkimen hammaskehä…
-
Tuskan kaava.
Lähtötilanne kaikkien ongelmien ratkaisuun oli siis vähemmän optimaalinen. Enemmänkin ehkä mieluimmin katastrofaalinen..?
Mutta toisaalta erittäin optimaalinen oppimaan loogista ajattelukykyä, periksi antamottomuuta, sekä mielen vahvistamista jopa mahdottomalta tuntuvan tavoitteen saavuttamiseen. Siis pelkkää tuskaa…
Tällä Zynyllä ja minulla oli ikäeroa vain noin kahdeksan vuotta. Sukupolvien välistä kuilua ei pitäisi olla, joten pystyisimme kuitenkin puhumaan keskenämme ns. ”samaa kieltä…?”
Kyllähän me sitten paljon puhuimmekin toisillemme. Minä jopa välillä itkin…
Sovittelin niitä mystisiä osia jotenkin toisiinsa sopiviksi. Sitten yritin varovasti sovittaa moottorin lohkoja yhteen. Zyny kyllä kertoi heti minulle, että väärin meni. ”Pura kaikki pois. Ajattele, mikä meni väärin? Ja aloita kaikki uudelleen paremmasta alusta…”
Tuskan kaavaksi muodostui: Kokoa, itke, purkaa, kokoa, purkaa, itke, kokoa, itke, purkaa….
Tuntui siltä, että koko kesä menee tässä aivan helvetin kuumassa tuskassa. Uskominen onnistumiseen välillä horjui. Mutta tahtotila ongelmien ratkaisuihin kuitenkin kantoi.
Tuskanhien lisäksi tuli oikeaakin hikeä. Useampikin polkupyöräretki kesän aikana täytyi Hämeenlinnaan tehdä. Milloin tarvittiin joitain tiivisteitä moottoriin Saarto&Siivoselta. Milloin lisää työkaluja Skogsterilta. Huoltoasemalta piti käydä ostamassa vaseliinipurkki, jotta rullalaakerien ja vaihteiston kuulakytkimien kokaminen helpottuisi.
Se ymmärrys minulla sentään oli, että käsittelen tässä vanhaa, haurasta mopo-vainajaa.
Puhaltaakseni siihen hengen takaisin, en voi enkä saa käyttää elvytykseen mitään voimaa ja väkivaltaa. Käsittelen sen kaikkia jäseniä hienotunteiseti ja syvällä kunnioituksella. Ovathan ne kaikki olleet kauan sitten yhteydessä toisiinsa ja muodostaneet hyvin toimivan kokonaisuuden.
Kaiken onnistuminen riippuu siis vain minun omasta päättelykyvystäni..
-
Hienoa, Repa! Eipä ookaan aiemmin tullut näitä mopojuttuja paljon luettua...
Nyt täytyy vaan toivoa, että Huimapyörän päätoimittaja myös huomaa tämän tarinan, että saadaan se myös painettuun lehteen luettavaksi! :-):
-
Kiitos, Pekka.. 8)
”Syksy saa, mut minä en..”
Tuostahan on joku laulukin joskus tehty…?
Koulujen kesälomat olivat jo päättyneet, mutta minä kärvistelin edelleen kuolleen kirjoissa olevan Zynyn äärellä. Kaikki kouluun liittyvä läksyjen lukemisineen ei olisi voinut siinä vaiheessa vähempää kiinnostaa. Paitsi metalli- ja puutyöt. Olihan toki tallista alkanut kesänmittaan kuulumaan tuskaisen ähinän seasta riemunkiljahduksiakin. Oivaltamisen iloa, kun hoksasi mihin ja miten päin mikäkin osa kuuluu ja toimii, suoriutuen sille asetetusta tehtävästään.
Lähes kaikki osat olivat vihdoinkin tavanneet toisensa oikeassa järjestyksessä . Rullaavaan runkoon oli asennettuna jo kokonainen, mutta vielä muuten hengetön moottori.
Bensiinin kulku tankista kaasarin kautta moottorin sisuksiin ja viimein sylinterin kannen palotilaan oli jotenkin ymmärryksessä. Mutta sen sopan sytyttämiseen tarvittava kipinä puuttui.
Myöhenpinäkin aikoina olen niin monesti joutunut toteamaan:
”Se on aina selvä vika, kun kiertokanki on kyljestä ulkona. Mutta sähköjen kanssa on aina kusessa.”
Eipä ollut vähäisintäkään ymmärrystä sen kipinän synnyttämisestä. Ja että sen pitäisi vielä syntyä tarkasti juuri oikealla hetkellä..? Täyttä mystiikkaa oli se, miten se temppu tehdään.
Maali häämöttää, mutta nyt tarvittiin apuja jo kokeneemmalta taholta.
Arhon veljekset olivat kylällä hyvin tunnettuja Jawojen käsittelijöitä. Jos pystyy toimimaan Tšekkoslovakialaisen sähkön kanssa, pitäisi germaaninen vastaava olla simppeli juttu.
-
Mukavaa tarinaa joillakin on sanahallussa. Eikä niinkuin itsellä tarinoita olisi mutta ei (kuulijoita) Kiitos tarinasta Reijo.
-
Zyny herää kuolleista..
Sain jollain konstilla houkuteltua veljeksistä Masin syventymään Zynyn, mielestäni ihmeelliseen elektronien maailmaan. Magneeton pohjalevyn katkojankärkineen täytyy olla vain oikeassa asennossa vauhtipyörään nähden, että kaikki tapahtuu oikeaan aikaan…
Palotilaan puristettu kaasuseos sytytetään sillä kipinällä, joka saa aikaan valtavan, mutta hallitun räjähdyksen. Ja vieläpä jokaisella kampiakselin kierroksella. Todella ihmeellinen juttu..?
Erityisen vahva ja ikuisesti mieleen jäävä muistijälki tuosta tapahtumasta jäi. Zyny heräsi kuolleista. Sehän käy..!! Oikea ääni kuului pakoputkesta. Pulssi hakkaa rajusti ylikierroksilla, mutta kokeiltava on. Kytkin toimii, koska ykkönen menee päälle ilman ongelmia. Kaikki kaksi muutakin vaihdetta löytyvät. Eli yhteensä kolme! Mikä aivan huikea, jopa pelottava vauhdin hurma…
Vedet lensi silmistä. Monestakin eri syystä…
-
Ja reviiri laajenee..
Eihän tuollaisen tunne- ja adrenaliinimyrkyn jälkeen ole mitenkään mahdollista nukkua levollista unta. Vaikka siihen aihetta olisikin. Tietynlainen maali on viimeinkin saavutettu. Uni ei vain tuu..
Yläkerran poikienhuoneen ikkunan alla ovat palotikkaat. Kaikki toiset nukkuvat jo. Miten helppoa onkaan laskeutua niitä myöten alas ja ottaa elämäniloa pursuava, kuolleista herännyt Zyny tallista ulos. Ehkä Hänelläkin on patoutunutta tarvetta kirmata jälleen ympäriinsä..?
Kotipihassa ei Zynyä kannata käyntiin polkaista, vaan oli se ( hänet) talutettava loitommalle. Ettei kukaan herää..
Mutta kun kaikki noin puolitosta korskeaa hevosta päästetään valloilleen, ei riemulla rajoja ole! Ei minulla, eikä Zynyllä. Syyskesän yön meheviä tuoksuja kiskoIvat sisäänsä molemmat. Tuntui siltä, että koko maailma oli avoimena edessämme. Ja me menimme, sekä koimme…
Eihän ne retket tietysti siihen yhteen ainoaan yöhön jääneet. Ei silloin, eikä myöhemminkään.
Koulu, sekä muu ”kirjanoppineisuus” vain luiskahti hieman sivuraiteille siinä vaiheessa. Opin elämää ja elämistä omia polkujani. En lukemalla, vaan tekemällä, kokemalla ja kokeilemalla..
Sille tielle sitten loppuiäkseni jäinkin…
Eikä tässä vielä kaikki.. Jatkotarinaa Zynyn vaiheista ja sattumuksista on tulossa lisää. Viikolla 10
Lähden välillä käymään Portugalissa, pienellä mozkariretkellä.
Reijo "Repa" Myllymaa
Mijas
Malaga
Spain
-
Olin 10-vuotias vuonna 1980 kun löysin isovanhempeni ladosta mopon. Se oli setäni vanha T-Siipi Comet Swing eli "Ögland" vm. 62. Pienenä poikana en meinannut edes jaksaa mopoa siirrellä. Laitoin bensaa tankkiin ja lähdin polkemaan kuin polkupyörää ja kas, hetken kuluttua se hörähti käyntiin. Oli se hieno tunne. Löysin alkuperäisen, mopon mukana tulleen Sachs -ohjekirjan ja siinähän opetettiin sytytyksen säädöt ja kaikki. Aloin "rassata" mopoa itseoppineena. Isovanhempien luona sitten paljon lapsena sillä mopolla ajeltua.
Ehkä vuonna 1981 toinen isoisäni osti huutokaupasta Husqvarna -mopon raadon hintaan 50 mk ja nähtyäni sen mopon kysyin saanko minä sen ja niinhän minä sain. Kone oli leikannut kiinni. Sain paukuteltua männän irti sylinteristä ja ostin uudet männänrenkaat. Aika pian sen jälkeen kun mopolla metsäteitä olin ajellut, moottorin vetohihna hajosi eikä minulla ollut varaa ostaa uutta ja mopo jäi hylätyksi latoon.
Lapsena (n. 11-16 vuotiaana) tuli paljon ajeltua metsäteillä myös enoni vanhalla Tunturi Sportilla vm. -76 (4-vaihteinen kovakromi).
Reilut 10 vuotta sitten setäni sai inspiraation kaivaa ladosta oma Öglandinsa ja kunnostaa se. Samassa ladossa sijaitsi minun Husqvarnani ja niinpä minäkin sain inspiraation herättää Husqvarna vielä henkiin. Ja niinpä se tuli kunnostettua, kuten videosta näkyy. https://www.youtube.com/watch?v=AFPZTtmyTvo
-
OSA II
Zynyn duunausta.
Kantapään kautta oppiminen kun oli jo hyvällä alulla, niin sillä tiellä luonnollisesti jatkettiin.
Kylän jengin muihin mopoihin verraten Zynyn nopeus oli murhaavan ylivoimaista. Kiitos sen kolmannen vaihteen. Looginen seuraus siitä oli tietenkin päättymätön kilpavarustelun kierre.
Isompia eturattaita ja pienempiä takarattaita alkoi kummasti löytymään kaverien mopoihin.
Minun oli vastattava tietenkin samalla konstilla maineeni ja asemani puolustamiseksi.
Aika pian tulivat kuitenkin vakiomoottorien rajat vastaan. Korskeat puolitoista heposta muuttuivat laiskoiksi aaseiksi, kun kuormaa tarpeeksi lisättiin..
Voimalaitoksista olisi siis otettava tehoa enemmän ulos. Opimme sujuvasti lyhentämään mäntien helmoja, viilaamaan kaasarien kurkkuja isoimmiksi, viilaamaan sylinterikannesta pois, poraamaan lisää reikiä äänenvaimentimiin j.n.e…
Sitä vain joskus jäi ihmettelemään, miksi näihin päristimiin on laitettu niin paljon ylimääräistä metallia? Aina kun me paransimme poltettavan bensiinin hyötysuhdetta, syntyi työpöydälle ja lattiallekin jonkinlainen keko alumiini- ja metallipurua..?
-
Säädöt kohdalleen.
Sopikohan Solikan Encarvin säätösuutin Zynyn Bingiin..? En enää muista. Sellainen ihmekapistus minulle jostain kuitenkin kulkeutui. Siitähän se riemu sitten repesikin…
Olikohan niin, että kaasukapula ja säätösuuttimen nuppi olivat molemmat samalla puolella mopotinta? Hieman voimisteluliikkeitä vaati pitää ajaessa kaasukapula täysin auki ja samalla hakea vasemmalla kädellä suuttimen nupista herkullisinta asentoa moottorin iloiselle kimotukselle.
Kyllähän se mylly aikansa sitten hihkuikin. Kaikella on kuitenkin rajansa. Liian runsaasta hapesta johtuen palolämpötila vain karkasi aivan liian korkeaksi. Se lämpötila taas turvotti mäntää, joka ei enää mahtunut vipeltämään ees, taas, työpaikallaan. ”Niukas kiinni” siihen hemmetin hienoon kovakromiseen reikäänsä.
Ja taas poljettiin hiki lippalakissa Hämeenlinnaan Saarto&Siivoselle ostamaan uutta mäntää..
Kantapään kautta tullut oppi oli siis jälleen tehokasta. Joskin myös yleensä kalleinta...
-
Ulkonäön ja jousituksen ”tuotekehittelyä”.
Zynyn ulkoinen olemus oli nuoren finninaaman mielestä selvästi ”pappamainen”. Käsitys maastoajoon tarkoitetun motskarin ulkonäöstä oli jo tiedossa. Toimenpiteisiin epäkohdan korjaamiseksi oli siis ryhdyttävä. Polkupyörän kohtalona oli joutua ”elinluovuttajaksi” pitkän satulan ja scramblistangon suhteen...
Etulokariksi oli sen aivan karsean, ison peltisen tilalle löytynyt Solifer Speedin siro ja kevyt alumiinien. Mutta jotain vielä puuttui? Eturengas on vieläkin liian lähellä sitä lokaria..? Joustomatkaa on siis lisättävä, että ainakin edes jotenkin näyttäisi Greevesiltä…
Alan miehet taas tietävät, miltä Greeves näytti? Jos ei, voi aina kysyä kuukkelilta.
Ongelman ydin oli Zynyn alkuperäiset, peukalon vahvuiset ja mittaiset etuhaarukan jouset. Apua joustomatkan lisäämiseen löytyi ilmakiväärin jousesta. Siitä katkaistiin vähintäänkin riittävän pituiset vieterit. Vipuvarsien liikevaran kasvattamiseksi täytyi niiden kotelosta sahailla alumiinia ”vähän” pois. Iskunvaimentimien tarkoitusta ja merkitystä ei vielä tässä vaiheessa ymmärretty..
Kuljettajan terveyttä vaarantavat elementit olin siis onnistunut Zynyyn rakentamaan. Kulkunopeus olikin jo kunnossa, lisättynä pitkillä joustoilla, ilman iskunvaimennusta..
-
Loppuelämäni kokoinen koeajo..
Silloinen Pälkäneentie oli sorapintainen ja aika mutkainen. Eikä sillä ajamiseen oikeastaan lupaa vielä ollutkaan. Ikä ei vielä riittänyt. Mutta lähistöllä oleva laaja peltoaukea suorine peltoteineen tarjosi temmellyskenttää aika mukavasti. Peltojen salaojitus teki vasta tuloaan, joten aukeaa risteilivät isot valtaojat. Sillä pitkällä suoralla oli ainakin pari puista siltaa, jotka olivat noin parikymmentä senttiä alempana, kuin muu peltotien pinta.
Hyväkulkuisella Zynyllä, pitkine joustoineen, ei tarvitse siis enää kaasua löysäillä sillan kohdalla.
Melkoinen yllätys vain oli, että vastapattiin tömäytys linkosi Zynyn suunnilleen maata kiertävälle radalle. Laskeutuminen takaisin maan pinnalle ei ollutkaan sitten enään mitenkään hallinnassa. Mukkelis-makkelista kierien laskeuduin tien viereiseen, pienempään ojaan. Rytinän lakattua oli pönttö aivan sekaisin..
Missäs Zyny? Se kuitenkin lähistöltä, lievästi vammautuneena löytyi. Mutta reikäpäisen kuljettajan vasemmassa olkapäässä oli vihlova kipu. Vasen käsivarsi retkotti velttona alas. Ylösnoston yritys ei tuota muuta, kun lisää kipua. Kyynärvarsi sentään totteli jotenkin komentoja. Kylläpä vaan ketutti..
Positiivisiin huomioihin kannattaa aina kuitenkin tarttua, isommankin katastrofin keskiössä.
Huomasin että oikea, kaasukäsi jäi vielä ehjäksi. Sain kammettua ajokuntoisen Zynyn jotenkin takaisin pyörilleen ja poljettua sen käyntiin. Nilkutin sitten tuskissani kotiin.
Hieman kiukkuinen, mutta samalla huolestunut äitini, kuljetti minut oitis Hämeenlinnan keskussairaalaan. Ilman mitään röntgeniäkin, tohtori totesi heti että solisluu on poikki. Käsivarsi vain kantositeeseen ja vahvasti karrikoitu ohje oli: ”Istu odottamaan kuusi viikkoa, kyllä se luutuu siihen sitten kiinni takaisin aikanaan...”
Tämä saksalaisen insinööritaidon näyte, Zyny Viisysi opasti minut siis koko loppuelämäni kestävälle tielle parissakin eri aiheessa.
Niin tekniikan kanssa turaamiseen, kuin myös oman ”runkoni” jatkuvaan parsimiseen ja paikkaamiseen..
Muisteli eläkeläinen, kylmän raudan seppä,
Repa
-
Meille ensimmäinen mopo tuli vuonna 1976, olin silloin 12-vuotias ja vanhempi veli 13.
Mopo oli Ducati 55. Meillä tehtiin silloin rakennustöitä ja naapurustosta oli isäntiä hommissa. Yksi näistä naapureista kävi Ducatilla rakennuksella.
Mopo oli meidän mielestä superhieno verrattuna jokapäiväisiin Pappatuntureihin ja Exportteihin.
Naapuri huomasi kiinnostuksemme ja ilmoitti että kyllä se myynnissä on. Isämme ei moposta halunnut maksaa yhtään mitään, mutta naapurilla oli kova tarve traktorille ja meillä oli täysin käyttöä vaille jäänyt Zetor 25A. Joten vaihto suoritettiin päittäin, raha ei vaihtanut omistajaa.
Typerä kauppa sinänsä, mutta isäni oli luonteeltaan sellainen että nopeita ja joskus äärimmäisen hölmöjä kauppoja.
Mopo joutui heti meidän kovaan käyttöön ja kaikenlaisia rikkoutumisia alkoi tulemaan hyvin nopeasti. Parin seuraavan vuoden aikana tuli kaikenlaisia erilaisia mopoja, joten Ducati jäi puolikuntoisena autotallin perälle. Vuonna -80 mopo annettiin äidin veljelle, hän purki mopon kappaleiksi ja osat ovat hävinneet jo aikaa sitten. Zetorin kohtalo ei ollut kummoisempi, traktorilla kynnettiin perunamaata kun takarengas tyhjeni. Kone jäi niille sijoilleen varmaan vuodeksi ellei kahdeksi, romukauppias sen siitä sitten vei, täysin käyntikuntoisen traktorin. Siihen aikaan ei vanhaa mopoa tai traktoria pidetty yhtään minään.
-
Hyvää tarinaa oli kyllä Reijolta.
Minulla ei ollut penskana mopoa. Serkulla sellainen oli, nimittäin Suzuki PV, ja sillä muutaman kerran vähän ajoinkin. Jalat eivät vain yltäneet maahan saakka niin ajot jäivät vähiin. Eikä se serkku tietenkään olisi sillä paljon malttanut antaa minun ajaakaan. Sen sijaan pulkkaa ja rattikelkkaa sen perään laitettiin talvisin ja ajeltiin peltoteitä edes takaisin kaasu pohjassa, ja se oli hyvää hommaa.
Joitain vuosia myöhemmin innostuimme kaverin kanssa mopoista ja kaveri sellaisen sai hankittuakin. Isänsä toi jostain puoliautomaattisen, jäykkäperäisen Monkeyn. Myöhemmin hän hankki Helkama AX:n, joka oli aina hajalla. Minulla ei vanhemmat millään suostuneet, että taloon tulisi mopo ja niinpä se jäi hankkimatta. Sen sijaan kitaran ostossa avittivat ja sen myötä se mopokin jäi mielestä. Myöhemmin meillä soittopojilla oli mopopoikien kanssa jonkin sortin vastakkainasettelua. Ne eivät tykänneet meistä eikä me tykätty niistä. Tämähän ei tosin mopoihin sinänsä liittynyt ja meidänkin kosketinsoittaja ajeli kyllä Tunturilla aina kylille matkan takaa.
Muutaman vuoden päästä mopot alkoivat taas keveästi kiinnostaa. Siis siinä joskus 16-17-vuotiaana. Hankkimatta se silloinkin jäi kun liikenevät rahat käytin soittokamoihin. Mutta ajeltiinpahan kuitenkin kaverin sekasikiöllä silloin tällöin. Kertaalleen tuli virkavallankin kanssa ongelmaa, mutta onneksi olin silloin juuri täyttänyt 18, joten tieto siitä ei kulkenut vanhemmille saakka. Jonkin verran oli kaljaa kiskottu. Kaupungin kupeessa iltaa vietimme ja kävimme rantatiellä ajelemassa. No siinä sitten tien päässä kääntyessä justiinsa sattui poliisi ajamaan ohi ja kypärätön, kilvetön ja valoton mopoilija otettiin kyytiin. Asemalla käytiin tarkkuusalkometrillä puhaltamassa, riittävän vähän puhallettiin ja siitä edettiin sitten jatkamaan illanviettoa sakkolapun kanssa ilman mopoa. Harmitti, mutta taisi kaveria harmittaa vielä enemmän.
Myöhemmin opiskelin yliopistossa. Muutin silloin nykyisen vaimoni kanssa naapurikuntaan, josta vuokrasimme puoli-ilmaisen vanhan murjun. 24 tai jotain taisi olla ikää, ja muistan joku aamu katsastelleeni krapulaisena vanhoja moottoripyöriä ja mietiskelleeni, että joskus tarttis tuollainen hommata. Sivuvaunu-Uralin ulkonäkö ja halvat hinnat innosti, mutta jos pyörään olisikin ollut rahat hankittavissa, niin moottoripyöräkorttiin siihen päälle ei oikein taipunut. Mutta mopoa saisin kyllä ajaa. Niinpä aloin laskeskella bensan ja linja-autolippujen hintoja, ja totesin mopon ostamisen olevan paitsi mahdollista, myös varsin järkevää. Museoalaa opiskelevana ja vanhasta romusta pikkupojasta asti kiinnostuneena en halunnut uutta mopoa. Muutaman kuukauden päästä ostin 1960-lukuisen Jupiter Sportin. Eräs kavereista - sellainen teininä mopon omistanut - totesi, että jokaisen miehen elämään kuuluu mopovaihe. Toisilla se vaan tulee vähän jäljessä.
Ja eihän siinä. Useimmilla on siinä vaiheessa jo moottoripyörä, mutta olin kyllä Jupiteriin tyytyväinen. Sen kanssa (ja tien toisella puolella olevan pyöräliikkeen vanhan äijän sekä Vmpk:n keskustelupalstan avustuksella) aloin vähän kerrassa opetella sen huoltoja. Esitin runsaasti tyhmiä kysymyksiä, joihin sain hyviä vastauksia. Paljon tuli ajeltua. Yliopisto-opiskelu oli mukavan vapaata hommaa, ja niistä sai paljon järjesteltyä vapaita keväisiä iltapäiviä käytännön museo-opiskeluun, eli maalais- ja metsäteiden koluamiseen. Useamman vanhan sillan, hylätyn ladon, autiotalon ja muun rakennelman luona tuli vierailtua kameran ja kahvinkeittovehkeiden kanssa tutustumassa kansanomaiseen tai muutoin vanhaan rakennustekniikkaan. Sittemmin jatkoin samoja puuhia IC:n kanssa ja mopo jäi telakalle. Koneessa oli vähän jotain ja se jäi korjaamatta.
Nyt olen taas opiskeluhommissa, rakennusrestaurointia tällä kertaa. Opiskelijamainen budjetti on päällä ja ikkunarestaurointipisnekset aluillaan. Tarvetta ajella verstaan ja asunnon väliä. Bensan hinta on runsas, josta syystä en katso järkeväksi ajella vanhalla Saabilla (n. 8l/100km) 50km väliä. Niinpä ajatuksena on laittaa taas Jupiter kuntoon. Vajaan pari litraa satkulla vie ja mikäs siinä kevätaamuna maisemareittiä ajellessa. Yleensäkin valitsen reittini pikemminkin ajonautinnon kuin ajoajan mukaan, eikä puolisen tuntia pidempi ajoaika haittaa. Kelpoja vehkeitähän ne on, mopot nimittäin.
-
Kiitos Repan hyvästä tarinasta.
-
Oli vuosi -60 kun äiti osti minulle kovan kinuamisen jälkeen käytetyn Zyndapp Combinetten. Se oli isolamppuinen ja kuivalla kytkimellä luultavasti vm-58.
Päätimme lähteä Mustakallion veljesten kanssa telttailemaan Kytäjälle ja veturina toimisi Zyny. Ajoimme kukin erikseen Kytäjäntielle Helletorpan kohdalle jossa Zyndappin takatelineeseen sidottiin köysi ja se kiinnitettiin polkupyörän ohjausakseliin. Tämän pyörän takatelineestä toinen köysin toisen polkupyörän ohjausakseliin. Sitten vähän polkupyörille alkuvauhtia ja vetourakka alkoi. Tie oli varsin hyväpintainen hiekkatie vailla mäkiä. Koville joutui mopo mutta niin vain selvittiin Kytäjälle parin jäähdyttelytauon jälkeen.
Pystytimme teltan Suolijärven pohjoisrannalle Kytäjän puoleiseen päähän lähelle kapearaiteista rautatietä. Yö oli pimeä ja lämmin elokuun yö. Meitä vähän pelottikin kun hiirenhiljaa kuuntelimme jokaista metsän risahdusta ja rasahdusta. Seuraavana aamuna löysimme telttapaikan läheltä ruuhen airoineen jolla soutelimme ja virvelöimme ilman kalan kalaa. On se kumma järvi tuo Suolijärvi kun en myöhemminkään koskaan saanut mitään. Sää muuttui sadetta enteileväksi ja päätimme lähteä kotimatkalle. Otin Zyndappin vadelmapensaan suojista johon olin sen jättänyt hiukan piiloon ja kakkonen päälle ja kytkin pohjaan ja polkaisu. Se oli käynnistysproseduuri tuossa mallissa. Hyvin lähti käyntiin mutta kauhea kolina ja klämpätys ketjusuojasta kuului. Lähempi tarkastelu paljasti että ketjut oli joku katkaissut.
Nyt osat muuttuivat ja polkupyrät joutuivat vetovastuuseen. Jokainen vuorollaan sai huilia Zynyn selässä tihkusateessa. Kotiin päästiin näinkin. Jälkeenpäin olen miettinyt kuka ketjut katkaisi, olisiko ollut Kytäjän kartanonherra itse? Tiedossa oli että kovin karsaasti katsoi kaikkia aluella liikkuvia vieraita. Tästä saimme esimerkin kun Hyväkän häirikköveljekset ja kaverinsa ammuttiin telttaansa Kytäjän länsirannalla Kaalimaannokassa -71. Samaisen kartanonherran tapasin silmästä silmään -66 kun olin silloisen tyttöystäväni kanssa juhannusaattona telttailemassa samaisen Suolijärven toisessa päässä. Meillä oli lähes tuliterä Yamaha YG1 80cc mutta se on taas toinen juttu.
-
Eka mopo oli 13 vuotiaana Miele 1959 Sahcs moottorilla siitä.asti ajeltu vanhoilla romuilla
Länsi Saksalaisella alotin sit tuli itä blokin laitteet Britit Jenkkit ja sen jälkeen Saksalaiset 1945 vanhemmat
-
Olin tsupparina eräässä rautakaupassa ja niistä palkkarahoista säästin vuoden verran ja kevät talvella 1965 sitten tilasin Tunturi Sportin,sen aivan uuden mallin.Taisi olle maaliskuun loppua kun se sitten tuli paikalliseen urheiluliikkeeseen ja minusta tuli ylpeä mopopoika.Vähän aikaa ajeltiin kaikessa rauhassa mutta muutaman kuukauden jälkeen ohjaustanko vaihtui vanhaan malliin ja kipparasarvet laitettiin naulaan.Sitten kolmetoistapiikkistä eturattaaksi ja -61 Papan kaasutin mutkakaasarin tilalle.Näillä eväillä saatiin kulkemaan jotain viittäviittä.Rautakauppaan tuli sitten Tunturi Lähetti ja sekös teki muista paikkakunnan läheteistä kateellisia.No,sportilla ajettiin sitten vähän tytöissä ja tulihan paikkakunnan soramontut kovin tutuiksi.Pari vuotta taisi mopo minulla olla kun sitten menin ja myin sen pois kevytmoottoripyörä mielessä.Ja se onkin sitten kokonaan toinen stooori.
-
Oli vuosi -60 kun äiti osti minulle kovan kinuamisen jälkeen käytetyn Zyndapp Combinetten. Se oli isolamppuinen ja kuivalla kytkimellä luultavasti vm-58.
Päätimme lähteä Mustakallion veljesten kanssa telttailemaan Kytäjälle ja veturina toimisi Zyny. Ajoimme kukin erikseen Kytäjäntielle Helletorpan kohdalle jossa Zyndappin takatelineeseen sidottiin köysi ja se kiinnitettiin polkupyörän ohjausakseliin. Tämän pyörän takatelineestä toinen köysin toisen polkupyörän ohjausakseliin. Sitten vähän polkupyörille alkuvauhtia ja vetourakka alkoi. Tie oli varsin hyväpintainen hiekkatie vailla mäkiä. Koville joutui mopo mutta niin vain selvittiin Kytäjälle parin jäähdyttelytauon jälkeen.
Pystytimme teltan Suolijärven pohjoisrannalle Kytäjän puoleiseen päähän lähelle kapearaiteista rautatietä. Yö oli pimeä ja lämmin elokuun yö. Meitä vähän pelottikin kun hiirenhiljaa kuuntelimme jokaista metsän risahdusta ja rasahdusta. Seuraavana aamuna löysimme telttapaikan läheltä ruuhen airoineen jolla soutelimme ja virvelöimme ilman kalan kalaa. On se kumma järvi tuo Suolijärvi kun en myöhemminkään koskaan saanut mitään. Sää muuttui sadetta enteileväksi ja päätimme lähteä kotimatkalle. Otin Zyndappin vadelmapensaan suojista johon olin sen jättänyt hiukan piiloon ja kakkonen päälle ja kytkin pohjaan ja polkaisu. Se oli käynnistysproseduuri tuossa mallissa. Hyvin lähti käyntiin mutta kauhea kolina ja klämpätys ketjusuojasta kuului. Lähempi tarkastelu paljasti että ketjut oli joku katkaissut.
Nyt osat muuttuivat ja polkupyrät joutuivat vetovastuuseen. Jokainen vuorollaan sai huilia Zynyn selässä tihkusateessa. Kotiin päästiin näinkin. Jälkeenpäin olen miettinyt kuka ketjut katkaisi, olisiko ollut Kytäjän kartanonherra itse? Tiedossa oli että kovin karsaasti katsoi kaikkia aluella liikkuvia vieraita. Tästä saimme esimerkin kun Hyväkän häirikköveljekset ja kaverinsa ammuttiin telttaansa Kytäjän länsirannalla Kaalimaannokassa -71. Samaisen kartanonherran tapasin silmästä silmään -66 kun olin silloisen tyttöystäväni kanssa juhannusaattona telttailemassa samaisen Suolijärven toisessa päässä. Meillä oli lähes tuliterä Yamaha YG1 80cc mutta se on taas toinen juttu.
Oliko veljekset häiriköitä?
-
Kyllä sellaisessa maineessa olivat ja varmaan joutuneet kartanonherran silmätikuksi. Kuulemma rikkoneet aitoja ja ajaneet karjaa metsiin ja päästäneet sikoja aitauksista, roskanneet ja miten nyt teini-ikäiset herrantertut vain osaavat. Tämä on lukemaani tekstiä, ei omakohtaista kokemusta. Olin jo silloin muuttanut Helsinkiin. Oikeudenkäyntikin oli eräänlainen farssi, tuomari asettui selkeästi kartanonherran puolelle. Kaikenkaikkiaan tämä Kytäjän kartanon historia on mielenkiintoinen tarina.
-
Piti oikeen tarkastaa sitäpä on tullu siinä suolijärven nurkilla jukolan viestissä 2010 vedettyä kakkospätkä keskellä yötä pimiässä vesisateessa todella hankala maasto, eka mopohan oli -70 tunturi sport kromitankki, jalkaatapit, swingi etuhaarukka ja kovakromipytty
-
[url=https://aijaa.com/W5x7MP](https://img.aijaa.com/m/00105/14808041.jpg) (http://htt[quote author=Jani Kaasalainen link=topic=122231.msg619748#msg619748 date=1583931304)
Tunturi Tiger
Tavaratelineeksi tuli Suodenniemen kaatopaikalta pelastettu Honda PX:n tavarateline. Siinä oli niin pitkät kiinnikeraudat, että sen sai muotoiltua siten paikalleen, että heti penkin taakse tuli Mouhijärven kaatopaikalta pelastettu takaboksi (joku epäili, että oli oikeasti kai kameralaukku) ja laukun taakse jäi vielä se varsinainen ritsin osuus käyttöön. Laukku luonnollisesti lätkittiin täyteen tarroja. Yksi tarroista oli sellainen, jossa luki ”piereskely kielletty”. Jokainen voi varmaan arvata kuinka hyvin se toimi....
Tein varastolla argeologisia kaivauksia ja löysin muinaiselta 1990-luvulta peräisin olevan artefaktin.
(https://img.aijaa.com/m/00488/15289487.jpg) (https://aijaa.com/eP4qM3)
(https://img.aijaa.com/m/00853/15289488.jpg) (https://aijaa.com/XQ8ZUP)